Iso lintu

Lyhyesti: eilinen kiitospäivän illallinen oli menestys! Noviisikokit huhkivat keittiössä koko päivän, ja onnistuivat kaikissa ruokalajeissa. Salaisuus oli kuulemma ohjeiden (tai kuten tieteentekijät asian ilmaisevat, protokollan) tarkka seuraaminen.

Juhlapöydän ensimmäinen kattaus

8-henkinen seurueemme sai tuhottua alle puolet tästä noin 7-kiloisesta otuksesta

Ihana pavlova

Kurpitsakausi jatkuu - kermainen kurpitsapiiras

Karpalomuffinssit

Urheille kokeille oli käydä alkumetreillä aloittelijamainen moka, sillä kalkkunan sisään oli kätketty ylimääräistä kivaa, joka melkein unohtui poistaa ennen kuin lintu survottiin uuniin.

Kalkkunan sisälmykset oli pakattu pikku pusseihin ja tungettu linnun sisälle. Varmaan näistäkin voisi loihtia jonkun maittavan ruokalajin...

Ehtoisa emäntämme esittelee kalkkunan kaulaa (tämä oli niin ikään linnun sisällä)

Perinteisistä ruokalajeista ehdottomasti vähiten odotin vaahtokarkkipäällysteistä bataattilaatikkoa (vai mikä se sweet potato nyt onkaan suomeksi). Ällistys oli jonkinmoinen, kun laatikkoa maistaessani se toikin mieleen kotoisat peruna- ja lanttulaatikot. Kaikkea sitä.

Illallisen jälkeen hieman ennen keskiyötä kokit lähtivät kohti sitä samaista outlet-kylää, jossa kävimme muutama viikko takaperin. Itsekin harkitsin ohimenevän hetken yöllistä seikkailua mustan perjantain huipputarjousten perässä, mutta toisten labrakavereiden varoittelut hurjasta meiningistä ja tuntikausien jonoista kuulostivat sen verran pelottavilta, että jätin väliin - kelailin, että ehkä ensi vuonna uskaltaudun mukaan, jos tytöt tänä vuonna selviävät hengissä takaisin. Kävikin niin, että kokit eivät koskaan päässeet viittä kilometriä lähemmäs koko kylää, sillä kaikki liikenneväylät olivat aivan tukossa. Viimeisten kilometrien taittamiseen olisi kulunut useampi tunti, samoin parkkipaikan jonottamiseen olisi kuulemma mennyt pari tuntia. Ei siis ihme, että tytöt kääntyivät takaisin.

Musta perjantai

Tiedättekö, mikä on musta perjantai? Minä en tiennyt, ennen kuin muutin tänne.

Tänään on kiitospäivä. Kaupunki oli lähestulkoon autio, kun kävelin töihin. Kiitospäivä on siitä poikkeuksellinen pyhä, että kaupat ovat ainakin tässä osavaltiossa kiinni. Edes kahvilat eivät olleet auki. Näin viime yönä unta, jossa työpaikkakin oli suljettu metallivahvisteisin ovin, mutta se ei sentään osoittautunut enteeksi. Meidän labrasta kaikki paikalliset olivat lähteneet vanhempiensa luo jo päivän pari sitten, joten me muualta tulleet neljä pariskuntaa päätimme järjestää keskenämme kiitospäivän illallisen perinteiseen amerikkalaiseen tyyliin. Parin tunnin päästä pistelemme siipan kanssa poskeen oikeaoppisesti täytettyä kalkkunaa, hunajakinkkua, papuvuokaa, perunamuussia ja sen sellaista.

Mutta se musta perjantai. Koska kiitospäivä on aina torstai, ja kaupat ovat kiinni, on seuraavasta perjantaina tapana ottaa vahinko monin verroin takaisin: kaupat aukeavat joko keskiyöllä tai aamuyöllä, ja ihmiset kuulemma tungeksivat kovien tarjousten perässä koko päivän. Huh huh! Vasta tästä kuultuani tajusin, miksi Älä osta mitään -päivää vietetään juuri silloin kun vietetään.

Huvittelua Bostonissa

Varsinaisesti meillä ei siipan kanssa ole vapaa-ajan ongelmia, sillä labrassa tulee oltua tai ainakin käytyä joka päivä. Arkisin työpäivän jälkeen kaupassa käyminen, kokkaus ja sohvalla löhöily riittävät aktiviteeteiksi, mutta viikonloppuisin pyrimme tekemään jotain edes hieman erilaista ja uutta, tutustumaan uusiin paikkoihin kotikaupungissa ja niin edelleen. Silloin tällöin isompien ostosten tekeminen ja/tai siivous pitävät kunnianhimon tässä suhteessa melko alhaisena.

Bostonin hyviin puoliin lukeutuu runsas kulttuuritarjonta. Olemme käyneet taidemuseossa ja klassisen musiikin konsertissa kuuntelemassa suomalaista pianistia. Viime viikonlopulle taas osui paitsi väitöksen vuosipäivä, myös ensimmäinen rock-keikka täällä päin maailmaa. Nick Caven karvainen bändi Grinderman saapui keikalle House of Bluesiin, ja olimme siipan kanssa paikalla. Rankanpuoleista musaa, ei niin lyyristä kuin Bad Seedsin matsku, mutta tykkään kyllä paljon. Uskomattoman energinen show niinkin vanhoilta äijiltä! Huomasin juuri, että Youtubeenkin on ilmaantunut kehnolaatuisia pätkiä keikalta. En aina oikein tajua mikä vitsi niitä epäselviä pariminuuttisia on kesken keikan tallennella, saatika laittaa verkkoon.

Tulevana viikonloppuna menemme täällä ensimmäistä kertaa teatteriin. Vuorossa on esitys nimeltä "Vengeance is the Lord's", sain jälleen liput halvalla päivän nettitarjouksen kautta. En ole kovin harjaantunut teatterissakävijä, oikeastaan ihan aloittelija, mutta suht innokas sellainen. Viimeisin harmituksen aihe tällä alueella on, että en tule näkemään Kristian Smedsin uusinta ohjausta, Mr. Vertigoa. Nyt kaikki Suomen kamaralla majailevat, mars lippuja ostamaan!

Kyläilemässä

Tällä viikolla olen ylittänyt itseni. En muista mainitsinko aiemmin, että työpaikan naisten kesken oli suunnitteilla ostosretki Bostonin läheiseen outlet-kylään (kyllä, KYLÄÄN). Tarkoitus oli lähteä ajoissa töistä ja vinguttaa visaa kauppojen sulkeutumiseen eli iltayhdeksään asti. Olin aika varma siitä, ettei kenelläkään (varsinkaan minulla) riittäisi energiaa, kärsivällisyyttä tai kahisevaa pyöriä lähes kuutta tuntia ostoksilla. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Läksimme matkaan keskiviikkona kahdella autolla puoli kolmen aikaan iltapäivällä, ja ajomatka kylään kesti lähes tunnin. Perillä odotti kymmenien matalien, tismalleen toistensa kaltaisten myymälärakennusten verkosto, jossa suunnistamiseen tarvitsimme karttaa. Erilaisten tuotemerkkien (lähinnä tarjolla oli vaatteita) valikoima oli kyllä aika mykistävä, kaikenlaista kalliista designista halpaan tusinakamaan. Yksi kauppa seurasi toistaan, seuraava ja taas seuraava. Useimmissa paikoissa oli jonkin verran normaalihintaista tavaraa, mutta enimmäkseen 20-50 prosentin alennuskamaa, eikä siis mitään jämäkokoja taikka b-laatua. Ostin itselleni muutaman paidan, käsilaukun, rannekellon sekä pieniä tuliaisia kotiin - yhteensä alle 200 taalaa.

Ennen kuin kukaan ehti tuskastua mihinkään tai tuhlata itseään tärviölle, kello oli melkein kahdeksan ja oli aika käydä illalliselle. Hyvät murkinat ja viiden dollarin cosmopolitan olivat hyvä päätös onnistuneelle ostoskierrokselle. Emme ehtineet käydä puoliakaan kiinnostavista liikkeistä, joten voi olla, ettei kyläily lopu tähän...

Osa saaliista

Kotikatu tänään töistä tullessa. Aurinko alkaa laskea neljän aikaan, viideltä on jo pilkkopimeää.

Kauneussalongissa

Seuraa raportti ensimmäisestä käynnistäni paikallisella kampaajalla. Muualta tulleilla labralaisilla on ollut vaikeuksia löytää hyvää kampaajaa, ja yhdellä oli takana erittäin huono kokemus kotikulmiemme suurimmasta kampaamosta. Niinpä päätin etsiytyä keskustaan ja koettaa onneani jossain Bostonin kuulun muotialueen paikoista. Perjantaina oli aika hankkiutua eroon tuuman mittaisesta juurikasvusta ja saksia kuontalo taas säädylliseen pituuteen, joten lähdin töistä jo lounaan jälkeen kohti Newbury streetiä. Olin paikalla suvun perinteitä kunnioittaen etuajassa, joten käyskentelin vajaan puolen tunnin ajan Boston Public Gardenissa. Ensimmäiseltä Bostonin vierailulta muistan lihavat oravat, joita sai väistellä kaikissa puistoissa - niin myös tällä kertaa.

Kampaamo oli punatiiliseinäinen avoin tila kymmenkerroksisen liikehuoneiston seitsemännessä kerroksessa. Kampaajani oli kolmekymppinen naisihminen, joka ei ennakkoluuloistani poiketen ollut mitenkään erityisen pirteä tai puhelias. Sen sijaan hän oli oikeassa ammatissa, sillä kiinnostus hiuksiin oli ilmeinen ja taisin olla hänelle jokseenkin haastava asiakas. Juurikasvun naamiointi tuotti alkuun hieman harmaita hiuksia, sillä olin kuulemma vaalein eukon koskaan tapaama ihminen. Sopiva sävy ei ottanut löytyäkseen: kampaaja  kokeili ensin yhtä sävyä, totesi sitten ettei se ole sopiva, ja päätyi lopulta käyttämään toisenlaista väriä juureen ja tekemään jonkinlaisen kevytkäsittelyn vielä koko tukkaan. Kun istuskelin sohvalla ensimmäinen väri päässä ja päänahkaa alkoi kuumottaa ja kihelmöidä, ehdin jo hetken nähdä sieluni silmin, miten juureni hapertuvat näkymättömiin ja kaikki haivenet putoavat pois päästä.

Reilun tunnin työstön jälkeen väri oli kuitenkin saatu onnistuneesti päähän, ja leikkauksessa ei nokka kauaa tuhissutkaan. Kuvittelin, että oikeanlaisen mallin tavoittelu olisi edellyttänyt paljonkin vaivaa sekä tukkasanastoni kokonaisvaltaista hyödyntämistä, mutta alle puolessa tunnissa takaraisio oli eliminoitu ja hapsulatvat historiaa. Koko homma oli vieläpä halvempi (ei halpa, mutta halvempi) kuin olin kuvitellut, joten annoin hövelisti juomarahaa. Kiva paikka, taidanpa mennä toistekin!

Juhlapyhien suma ja lähimenneisyyden satunnaisotoksia

Ensimmmäinen halloween on nyt takana. Olimme siipan kanssa melko tylsiä, emmekä lähteneet kiskomaan harmonikkaa olalle räväköihin asuihin sonnustautuneina. Tunnelmaan on siitä huolimatta päässyt helposti: asumme varakkaan väen omakotitaloalueella, ja talojen koristeellisilla verannoilla on mötköttänyt kaiverrettu kurpitsa kavereineen (eilen näin puoliksi mädäntyneen kurpitsapään, jonka viereen oli sommiteltu kaljapullo). Pensasaitoihin on viritelty hämähäkinseittiä jäljittelevää harsoa, ja monien pihassa seisoo myös linnunpelättejä, hautakivia, luurankoja ynnä muuta. Monesti on tehnyt mieli ottaa niistä kuvia, mutta en ole iljennyt käydä kuvaamaan toisten pihoja.

Myös töissä kunnioitetaan halloween-perinteitä. Pomo oli käynyt perjantaina aamuvarhaisella piilottamassa kumiset hiiret jokaisen työpöydälle. Useimmat tiesivät odottaa jotain tällaista (viime vuonna vuorossa olivat kuulemma hämähäkit), mutta kuulin kyllä pari kunnon kiljahdustakin.

Käsitys huumorista

Täällä puolen lätäkköä loppusyksyyn on pakkautunut useita isoja juhlia. Marraskuun lopussa on kiitospäivä, ja vajaan kahden kuukauden kuluttua (iiks) tietenkin joulu. Halloween täytti kaupat miljoonilla erilaisilla kurpitsoilla ja kurpitsatuotteilla. Kausituotteista tuli maistettua labratoverin valmistamaa kurpitsakahvikakkua (älyttömän hyvää), kaupan kurpitsavuokaa (ihan hyvää) ja sitä omatekemääni mössöä (jokseenkin hyvää). Eilen Pysähdy-ja-osta-reissulla ilmeni, että joulupaperit, munatotit ynnä muut joulun olennaiset tykötarpeet ovat ottaneet kurpitsojen paikat.

On pari kertaa pitänyt kirjoitella tänne myös siitä, miten viihdyn labrassa. Ryhmä on suhteellisen pieni, ja pomoa lukuunottamatta olemme kaikki naisia. Olen joskus kuullut varoituksia siitä, miten naisvaltaisilla työpaikoilla juoruillaan ja juonitellaan, nalkutetaan ja puukotellaan toisia selkään, ilmeisesti siis toisin kuin reilunrempseissä seka- tai miesporukoissa... Tähänastisella kokemuksella sanoisin, että stereotypiat naisvaltaisista työpaikoista ovat potaskaa, eivätkä päde ainakaan omassa ryhmässäni. Me eri elämäntilanteissa olevat, eri puolilta maailmaa tulevat naiset tuemme ja kannustamme toisiamme, ja itse olen ainakin saanut apua aina ja jokaiselta, kun olen sitä pyytänyt. Mikä ihmeellisintä, kaikki tiskaavat ripeästi omat tiskinsä, kukaan ei varasta toisten saksia tai tusseja, ja geeliajoista ja soluviljelystä sovitaan vailla ongelmia. Tietenkään en tunne kaikkia työtovereitani vielä kovin syvällisesti, mutta ainakin tähän mennessä kaikki on sujunut paremmin kuin hyvin.

Tässä vielä loppukaneetiksi muutama hajanainen laatuotos. Enjoy!

Lätty

Paikallisista kemppareista saa kaikkea tarpeellista

Harvard Medical School harmaana syyspäivänä