Halloween - toinen otto

Aamulla naapurin terassin kaiteesta roikkuu verentahraisia vauvanukkeja hirttoköydessä. Mikä liekään syy? No tietenkin halloween, tuo paikallinen kekri ja iloinen perhejuhla.

Yritin muistella, mitä viime vuonna tähän aikaan tapahtui. Muistan pomon halloween-pilan ja naapurin pihalle ilmestyneen popup-hautausmaan. Juuri muuta en sitten muistakaan. Samaiselle pihalle oli tänä vuonna askarreltu uusi raato, josta pariton laskettelumono tekee jotenkin hirmu karmivan.

Töissä halloween-yllätyksiä ei näkynyt. Tämä johtunee siitä, ettei pomo voi mitenkään ennättää töihin tarpeeksi ajoissa niitä asentamaan, sillä uusiseelantilainen aloittaa työt aamukuudelta. Sisustimme kuitenkin pahaa-aavistamattoman pomon toimiston salaa hämähäkinseiteillä. Pomo innostuu tällaisesta aina vähän liikaa, eikä suostunut siivoamaan verkkoja pois. Neuvonpitoa halajavat saivat ryömiä paltsupöydän ääreen ali seittien.

Naapuruston väki on paneutunut sekä talojen koristeisiin että naamiaisasuihin aikamoisella pieteetillä. Näin lapsettomana kerrostalon asukkina sitä jää juhlahumusta vähän syrjään. Jos minulla olisi talo, hankkisin sen pihaan savukoneen, ruumisarkun ja kaiuttimet. Menisin ruumisarkkuun odottamaan ohikulkijoita ja huhuilisin sieltä mikrofoniin pelottavia ääniä. Kun lapsi saapuisi pihaan, rymistelisin näkyviin savun seasta hyytävästi kiljahdellen.

Esityskooma...

...On itse keksimäni diagnoosi tällä hetkellä vallitsevalle olotilalle. Pomo heitti maanantaina nakilla, ja jouduin tänään esitelmöimään alle 48 tunnin varoitusajalla parinkymmenen hengen joukkiolle, joka tietää ihan tosi paljon verisuonten muodostumisesta ja toiminnasta. Esitelmöimiseen liittyy monta vakiota: liiallinen hermoilu, esityksen aikana asteittain punehtuvat posket, esityksen jälkeen taas päänsärky, nestehukka (todellinen tai kuviteltu) sekä yleinen keskittymiskyvyttömyys... En todellakaan ole mikään Esiintyjä Luojan Armosta. Ehkä oli hyvä saada alle tällainen harjoitusveto, sillä joulukuussa joudun esitelmöimään jopa Harvardin asteikolla arvovaltaiselle yleisölle (kääk!!).

Lokakuun viikonloppuihin on mahtunut muutama hyvin(kin) miellyttävä kulttuurielämys. Edellisviikolla kävimme siipan kera hetken mielijohteesta katsomassa elokuvan Drive. En tiennyt elokuvasta juurikaan muuta kuin että se oli saanut hyvät arvostelut. Kun leffa oli alkanut, tiesin noin kymmenessä sekunnissa, että rakastan sitä. Drive on kuin pitkä 80-luvun musiikkivideo, johon on lisätty rikostarina sekä estetisoitua väkivaltaa. 

Sitten kävimme Stingin konsertissa. Kristallikruunut loivat hehkuaan konserttiareenan seinien kultaan ja marmoriin. Me ja muut myöhäiskeski-ikäiset nautimme vetreän Stingin kaksituntisesta showsta. Ukko täytti juuri 60, mutta väittäisin, että soundi oli livenä melkeinpä parempi kuin vaikkapa viime vuosien aikana näkemissäni tv-taltioinneissa. Ammattilainen mikä ammattilainen! Siippa tai minä emme kumpikaan ole Sting-fanien fanaattisimmasta päästä, mutta tämä oli kyllä hyvä veto.  

Jatsikansa tulee

Siellä se Sting esiintyy, katso vaikka itse

Lisäksi kävimme ensimmäistä kertaa täällä. En "tajua" kuvataiteesta mitään, mutta huomaan, että nykytaide kiinnostaa, peruukkipäisten 1700-luvun Bostonin merkkihenkilöiden muotokuvat eivät niinkään.

Yksityishenkilöiden lahjoituksin ylläpidetty taideteos

Syksyn satoa

Viime aikoina kamera on tupannut unohtumaan kotiin aina kun on tapahtunut jotain. Tästä todisteena nämä huippulaatuiset kännykkäotokset vanhempieni vierailureissulta. Aina ei vaan ehdi keskittymään tallenteisiin!

99% on ollut esillä myös Bostonissa. Osuimme äidin kanssa paikalle sattumalta.

Paikalliset elämän realiteetit jaksavat mietityttää. Teknikkomme sai eilen tietää päässeensä lääketieteelliseen. Lukuvuosi pienen kaupungin pienessä yliopistossa maksaa noin 45 000 taalaa, ja päälle tulevat luonnollisesti elinkustannukset. Vaikka lääkärit nauttivat keskimäärin hyvistä ansioista, on kuulemma mahdollista että opintolainoja maksellaan silti lähestulkoon eläkeikään asti. Ja eläkeiällä tarkoitan tietenkin sitä tämänhetkistä suomalaista, täällähän moni ei pääse eläköitymään milloinkaan (tosin veikkaan, että omaa sukupolveani odottaa sama kohtalo myös Suomessa).

Toinen työkaveri taas kertoi ystävästään, joka on neurokirurgi ja ansaitsee pitkän kouluttautumisen jälkeen miljoona dollaria vuodessa. Ihan kiva summa - tosin tästä miljoonasta puolet menee henkilökohtaiseen vakuutukseen siltä varalta, että tulee tehtyä hoitovirhe. Kyllähän puolella miljoonalla vuodessa ihan mukavasti elelee, mutta silti... Puolet?

Hyvää matkaa, Steve

Täällä rapakon takana on laskeuduttu maansuruun. Haimasyöpä vei Steve Jobsin toisessa erässä.

Tässä maassa Jobs nähdään luovana nerona ja jeesusmaisena hahmona, johon henkilöityy Yhdysvaltojen toiseksi arvokkaimman firman menestystarina. Kerran toisensa jälkeen Jobs mainitaan ihmiseksi, joka muutti maailmaa. Tämä pitänee paikkansa - ainakin työpaikkani on täynnä ihmisiä, joiden on pakko saada jokainen uusi Apple-kapine, vaikka vanhassa ei olisi mitään vikaa (ja tämän pakkomielteen edessä on täysin turha lausua yhtään kulutuskriittistä sanaa). Viimeisen tunnin aikana viisi naamakirjakaveriani on ehtinyt kommentoida Steve Jobsin kuolemaa - iPhoneillaan, totta kai.

Vain vuoden ikäinen MacMini-työtietokoneeni kuoli viime viikolla, eikä vuosi Amerikassa ei ole muutenkaan tehnyt minusta Apple-uskovaista. Ymmärrän kuitenkin, miksi ompputuotteiden maailma ja ominaisuudet vetävät ihmisiä puoleensa, vaikka kaltaisessani teknologiakonservatiivissa niiden borgimaisuus herättää lähinnä levottomuutta. On ilmeistä, että Jobs oli amerikkalainen ikoni sanan täydessä merkityksessä.  

You are already naked. There's no reason not to follow your heart.

Kalsarigate

Viime viikot ovat kuluneet jälleen tiiviisti töiden merkeissä ja työpäivien välissä kotisohvalla koomaillen. Jonkinlaista tulostakin on syntynyt, ja eilisessä palaverissa pomo maalaili, että saan projektin valmiiksi vuodessa. Uskokoon ken tahtoo! Tiede on rankka rakastaja.

Aivan yllättäen viime viikkoihin on mahtunut myös tarpeetonta draamaa. Tutkimusryhmämme jäsenet ovat jo parin vuoden ajan saaneet läksiäislahjaksi vaaleanpunaisia toppeja ja alushousuja, joihin on painettu ryhmämme lempinimi. Perinne lähti labran jäsenistä, mutta sillä on epäilemättä ollut pomon hyväksyntä alusta alkaen. Nyt pomon syntymäpäivä lähestyi, ja muutama tyyppi tilasi tällä kertaa pomolle lahjaksi pinkit kalsarit.

Yllättäen suunnitelma ei mennytkään koko ryhmässä läpi ihan heittämällä. Yksi ihminen vastusti ideaa henkeen ja vereen, sanoi sen lähettävän vääränlaisen viestin  ja lähestyi tulikivenkatkuisella sähköpostilla koko labraa vaihtoehtoisia lahjaideoita peräänkuuluttaen, vaikka pinkit kalsarit oli jo tilattu ja maksettu. Kalsaritilaajat suuttuivat eivätkä puhuneet kalsarien vastustajalle pariin päivään. Asemoin itseni liennyttäjäksi. Tällä hetkellä tilanne on rauhoittunut, mutta on mahdollista että konflikti puhkeaa uudelleen, kun kalsarilahja annetaan päivänsankarille (ei koko ryhmän nimissä, mutta annetaan kuitenkin).

Kaikenmoisilla asioilla sitä voikin työyhteisön rauhaa horjuttaa.