Helmikuussa ilmoitin osallistuvani tänä keväänä elämäni ihka ensimmäiseen juoksutapahtumaan. Nyt on tullut aika päästää piinasta ne lukijat, jotka ovat kieli pitkällä odotelleet raporttia projektin etenemisestä.
En ole koskaan aiemmin lenkkeillyt enkä muutenkaan ole pohjimmiltani yhtään urheilullinen. Siksi ehkä suurimpana yllätyksenä itselleni on tullut se, että olen ihan oikeasti jaksanut käydä lenkillä enemmän tai vähemmän säännöllisesti koko kevään. Supertavoitteelliseksi hifistelijäksi minusta ei ole, joten en noudattanut mitään harjoitusohjelmia tai kyttäillyt lukemaa sykemittarista. Aloitin kävelemällä suurimman osan puolen tunnin lenkistä, ja hiljalleen otin aina vähän enemmän juoksuaskelia. Viime viikolla juoksin ensimmäisen kerran koko kisamatkan, 8 kilometriä, ja olen edelleen yhtenä kappaleena. Kahden lenkin viikkovauhtia on menty - hurskas tavoitteeni oli kylläkin juosta loppukeväästä kolme kertaa viikossa, mutta muutamaa viikkoa lukuunottamatta en ole tähän tavoitteeseen yltänyt. Ounastelin myös erilaisia jalkavaivoja, mutta ilmeisesti hitaan ja ei-niin-kovin-ahkeran kiiruhtamisen taktiikka säästi minut niiltä käytännössä kokonaan. Ainoa kevään aikana hankittu riesa on jännitysniskan paheneminen nyt, kun olen käynyt vain juoksemassa enkä lainkaan jumpassa. Tapahtuman jälkeen tämä epäsuhta on pakko korjata, muuten joudun liian nuorena sairaseläkkeelle.
Juoksu on Bostonissa todella suosittu harrastus, ja sen kyllä ymmärtää, kun ajattelee ilmastoa - aloitin lenkkeilun helmikuussa, ja syksylläkin vielä joulukuun alussa olisi pystynyt juoksemaan. Toisaalta juoksun suosio puhuu omaa kieltään Bostonista tieteenteon pääkallonpaikkana - myös minulle yksi juoksun parhaista puolista on vapaus pinkaista (tai madella) liikkeelle omalta kotiovelta juuri silloin kun haluan.
Ensi sunnuntaina anivarhain veri punnitaan. Toivon viileähköä säätä, ja mieluusti kiitos ei ukkosta.
torstai 26. toukokuuta 2011
lauantai 21. toukokuuta 2011
Punasukat jalkaan!
Viime vuonna tähän aikaan Bostonissa oli kuulemma jo täysi kesä. Nyt kevään eteneminen tuntuu tykkänään pysähtyneen, mutta se harmittaa huomattavasti vähemmän, kun on niin mukavia vieraita! Ja heidän puolestaankaan ei harmita ihan niin paljon, kun tietää, että tie vie tästä seuraavaksi aurinkoiseen Floridaan.
Torstaina kävimme katsomassa pesismatsin kunnianarvoisalla Fenwayn stadionilla. Sadesäällä matsit usein perutaan (tai siirretään kaukaiseen tulevaisuuteen), ja nytkin seurasin kuumeisesti sääennusteita koko päivän - täällä on nimittäin sadellut nyt enemmän tai vähemmän pari viikkoa. Matsi alkoi kuitenkin ajallaan, ja olin kaikeksi onneksi tajunnut hankkia meille liput katsomon katetusta osasta. Puolimetriset hodarit kainaloon ja sitten vain play ball!
Katsomo oli täysi, tunnelma korkealla ja kotijoukkue voitti. Suosittelen kaikille piipahdusta pesisotteluun, mikäli siihen on mahdollisuus - vaikka itse urheilulaji on melko rauhallinen ja pelissä voi vierähtää jopa neljä-viisi tuntia, tähän paikalliskulttuurin muotoon liittyy sen verran paljon rituaaleja, että ne on hauskinta nähdä omin silmin.
Torstaina kävimme katsomassa pesismatsin kunnianarvoisalla Fenwayn stadionilla. Sadesäällä matsit usein perutaan (tai siirretään kaukaiseen tulevaisuuteen), ja nytkin seurasin kuumeisesti sääennusteita koko päivän - täällä on nimittäin sadellut nyt enemmän tai vähemmän pari viikkoa. Matsi alkoi kuitenkin ajallaan, ja olin kaikeksi onneksi tajunnut hankkia meille liput katsomon katetusta osasta. Puolimetriset hodarit kainaloon ja sitten vain play ball!
 |
| Ensikertalainen Fenwayllä |
 |
| Stadionin seinällä näkee joukkueen logon evoluution. Onneksi tämä jäi 50-luvulle. |
tiistai 10. toukokuuta 2011
Saanko suositella
Nyt on pakko vähän hehkuttaa viikon kyldyyrikokemuksia.
Perjantaina Bella Figura Boston Balletissa. En voi sanoa käyväni kovin usein katsomassa tanssia, mutta aina kun käyn, mietin, että pitäisipä käydä useammin katsomassa tanssia. Forsythen ja Kylianin koreografiat jylläsivät mielessä monta päivää. Boston Balletin taiteellisena johtaja häärii Suomen ja Yhdysvaltain kaksoiskansalainen Mikko Nissinen.
Sunnuntaina dokumentti My Perestroika lähielokuvateatterissa. Kuikuilimme jo aiemminkin teatterin ovella, ja pätkä oli päivä toisensa jälkeen loppuunmyyty. Syykin selvisi, kun astelimme siipan kera sisään noin 15-paikkaiseen elokuvahuoneeseen. My Perestroika oli kiinnostava ja hauska filmi, sen päähenkilöt hurmaavia tyyppejä. Veikkaan Perestroikan näkyvän ennen pitkää myös Suomessa, ehkä jopa televisiossa - ainakin luulen bonganneeni Yleisradion lopputeksteistä.
HBO:n Cinema Verite kotisohvalla. Viihdyttävä keltaisen linssin läpi kuvattu ajankuva tosi-tv:n alkutaipaleelta Kaliforniasta - pisteenä i:n päällä Marimekon unikot.
Meikä tykkää.
Perjantaina Bella Figura Boston Balletissa. En voi sanoa käyväni kovin usein katsomassa tanssia, mutta aina kun käyn, mietin, että pitäisipä käydä useammin katsomassa tanssia. Forsythen ja Kylianin koreografiat jylläsivät mielessä monta päivää. Boston Balletin taiteellisena johtaja häärii Suomen ja Yhdysvaltain kaksoiskansalainen Mikko Nissinen.
Sunnuntaina dokumentti My Perestroika lähielokuvateatterissa. Kuikuilimme jo aiemminkin teatterin ovella, ja pätkä oli päivä toisensa jälkeen loppuunmyyty. Syykin selvisi, kun astelimme siipan kera sisään noin 15-paikkaiseen elokuvahuoneeseen. My Perestroika oli kiinnostava ja hauska filmi, sen päähenkilöt hurmaavia tyyppejä. Veikkaan Perestroikan näkyvän ennen pitkää myös Suomessa, ehkä jopa televisiossa - ainakin luulen bonganneeni Yleisradion lopputeksteistä.
HBO:n Cinema Verite kotisohvalla. Viihdyttävä keltaisen linssin läpi kuvattu ajankuva tosi-tv:n alkutaipaleelta Kaliforniasta - pisteenä i:n päällä Marimekon unikot.
Meikä tykkää.
torstai 5. toukokuuta 2011
Vuoden kaunein viikko
Vuokraisäntäni, joka myös pomona tunnetaan, mainitsi tämän viikon olevan vuoden kaunein täällä kotikulmilla. Vain pari viikkoa sitten puut olivat alastomia rankoja, tänään vaahteroissa oli kämmenenkokoiset lehdet. Erilaiset kukat ovat kukkineet jo monta viikkoa, mutta ilman puiden vihreyttä kaikki näytti jotenkin väärältä.
En muistaakseni ole maininnut aiemmin elinpiirissäni liikuskelevia kalkkunoita. Näin parven ensimmäisen kerran joskus joulun aikaan työpaikan sisäpihalla. Seuraavan kerran tapasimme siipan kanssa kalkkunat aamutuimaan Longwoodin vilkkaimmassa risteyksessä, jossa ne syöksähtelivät päin punaisia kuin paikalliset ikään. Tänään yksi urbaani elikko käyskenteli pihanurmella, kun palasin töistä. Kalkkuna on suuri lintu, mikä ei käy kuvasta mitenkään ilmi.
 |
| Kotikatu juuri ennen sadetta |
 |
| Kotikulmilla |
 |
| Vihreää Ikean parkkipaikalla |
En muistaakseni ole maininnut aiemmin elinpiirissäni liikuskelevia kalkkunoita. Näin parven ensimmäisen kerran joskus joulun aikaan työpaikan sisäpihalla. Seuraavan kerran tapasimme siipan kanssa kalkkunat aamutuimaan Longwoodin vilkkaimmassa risteyksessä, jossa ne syöksähtelivät päin punaisia kuin paikalliset ikään. Tänään yksi urbaani elikko käyskenteli pihanurmella, kun palasin töistä. Kalkkuna on suuri lintu, mikä ei käy kuvasta mitenkään ilmi.
 |
| Suuri luontokappale maastoutuu kuvaan |
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Mielleyhtymiä
Suomessa, maailmalla ja omassa arjessa tuntuu nyt tapahtuvan niin paljon, etteivät tietokoneen näppäimistöllä kiitävät sormet ole lainkaan ehtiä mukaan.
Ensin Suomessa valittiin uusi eduskunta. Riensin vaalisunnuntaina aikaisin töihin, jotta ehdin ruudun ääreen vaalilähetyksen alkaessa. Kolmen hengen suomalaisseurue istui sohvalla, kun ennakkoäänestyksen tulos selvisi, ja seurasimme halvaantuneina ison jytkyn todeksitulemista koko monituntisen vaalilähetyksen ajan. Hävisin vedon, persujen kannatus nousi korkeammalle kuin siippakaan uskalsi vuodenvaihteessa kuvitella.
Monien muiden tapaan olen hieman hämmentynyt demokratian tämänkertaisesta tuloksesta, enkä osaa arvailla, mitä tästä kaikesta seuraa. Pelastaako Timo Soini lähihoitaja- ja kehonrakentajaedustajineen isänmaan rajoillamme lymyileviltä muslimeilta ja muilta uhkaavilta ilmiöiltä? Vai tuhoavatko persut neljässä vuodessa Suomen kulttuurielämän, kansainvälisen maineen ja talouden siinä sivussa? Vai käykö niin perisuomalaisesti, että protestiedustajat paimennetaan tiskivedenlaimeaan ruotuun heti kun persuedustus hallituksessa varmistuu.
Jokin vaikeasti määriteltävä tunne on nakertanut minua, kun olen seurannut uusien perussuomalaisten kansanedustajien edesottamuksia. Sitä naiiviutta, tietämättömyyttä ja möläytysten määrää. Usein heräsi halu pelastaa nämä ihmiset itseltään. Hetkinen.. Olen nähnyt tämän aikaisemmin, mutta missä? No tietenkin Isoveli-tosi-tv-sarjassa. Kyseinen sarja tuhoaa uskon ihmiskuntaan, enkä ole koskaan pystynyt katsomaan sitä yhtään kokonaista jaksoa. Persutouhun seurailussa on jotain samaa kuin Isoveljen katsomisessa. Vaikka tiedän, ettei koko Suomi koostu akateemisesti koulutetuista, kansainvälisistä ja liberaaleista, niin ilmeisesti tämän seikan heijastuminen eduskuntaan silti riittää järkyttämään minua ja monia muita.
Muutama päivä sitten olin painamassa päätäni tyynyyn, kun siippa kurkisti makuuhuoneen ovesta ja kertoi, että Osama bin Laden on saatu kiinni. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että 'kiinni' tarkoitti tässä yhteydessä samaa kuin ruumis. Saman iltayön aikana uutislähetykset näyttivät kuvaa Washingtonista, New Yorkista ja myöskin Bostonista, ja kaikissa kaupungeissa ihmiset kerääntyivät juhlimaan karnevaalishenkisesti suuren saatanan kuolemaa.
Ilmeisesti kuluneet kymmenen vuotta ja sen aikana tapahtuneet, islamin nimissä tehdyt terroriteot riittivät vakuuttamaan lännen siitä, ettei Osama tekisi parannusta. Kukaan ei tietääkseni tuominnut ensilausunnoissaan Yhdysvaltoja liiallisesta voimankäytöstä, vaan pikemminkin onnitteltiin saavutuksesta. Parin päivän päästä Suomesta kuitenkin kuului närkästyneitä äänenpainoja. USA tekee mitä haluaa, eikä kuuntele ketään! Oikeudenkäyntiä peräänkuulutettiin, ja salamurhaa pidettiin käytännöllisenä, mutta lännen arvoja kunnioittamattomana ratkaisuna.
Olen tutkiskellut sisintäni, mutta en ole löytänyt yhtään sympatiaa Osamalle. Mitä tulee Yhdysvaltojen rooliin, dilemma on kertalukua hankalampi. On helppo tuomita paha maailmanpoliisi, joka omia (tai pienen eliitin talous-)etuja ajaakseen pommittaa milloin mitäkin köyhää, kaukaista valtiota.
Samaan aikaan oma rauhantekijämme, entinen kansakoulunopettaja Martti Ahtisaari palasi vastikään Pohjois-Koreasta ja kertoi taas kertaalleen, miten onnettomat ovat olot tuossa demokraattisessa kansantasavallassa. Tällä viikolla myös Amnesty julkaisi raporttinsa asiasta. Herää kysymys: miksei kukaan tee tälle asialle mitään? Kuka veikkaa, että Maran järkipuhe käännyttää maan johtajan? Jos Yhdysvallat pommittaisi kertaheitolla Kimin ja kumppanit maan tasalle, kuinka moni paheksuisi tätä barbaarista tekoa?
Mutta se juhlinta. Miksi se tuntuu perverssiltä, missä olen nähnyt vastaavaa aiemmin? Ai niin, islamistikansan juhlintaahan näytetään arabikanavilla aina silloin, kun jossain on tehty onnistunut lännenvastainen terrori-isku.
Ensin Suomessa valittiin uusi eduskunta. Riensin vaalisunnuntaina aikaisin töihin, jotta ehdin ruudun ääreen vaalilähetyksen alkaessa. Kolmen hengen suomalaisseurue istui sohvalla, kun ennakkoäänestyksen tulos selvisi, ja seurasimme halvaantuneina ison jytkyn todeksitulemista koko monituntisen vaalilähetyksen ajan. Hävisin vedon, persujen kannatus nousi korkeammalle kuin siippakaan uskalsi vuodenvaihteessa kuvitella.
Monien muiden tapaan olen hieman hämmentynyt demokratian tämänkertaisesta tuloksesta, enkä osaa arvailla, mitä tästä kaikesta seuraa. Pelastaako Timo Soini lähihoitaja- ja kehonrakentajaedustajineen isänmaan rajoillamme lymyileviltä muslimeilta ja muilta uhkaavilta ilmiöiltä? Vai tuhoavatko persut neljässä vuodessa Suomen kulttuurielämän, kansainvälisen maineen ja talouden siinä sivussa? Vai käykö niin perisuomalaisesti, että protestiedustajat paimennetaan tiskivedenlaimeaan ruotuun heti kun persuedustus hallituksessa varmistuu.
Jokin vaikeasti määriteltävä tunne on nakertanut minua, kun olen seurannut uusien perussuomalaisten kansanedustajien edesottamuksia. Sitä naiiviutta, tietämättömyyttä ja möläytysten määrää. Usein heräsi halu pelastaa nämä ihmiset itseltään. Hetkinen.. Olen nähnyt tämän aikaisemmin, mutta missä? No tietenkin Isoveli-tosi-tv-sarjassa. Kyseinen sarja tuhoaa uskon ihmiskuntaan, enkä ole koskaan pystynyt katsomaan sitä yhtään kokonaista jaksoa. Persutouhun seurailussa on jotain samaa kuin Isoveljen katsomisessa. Vaikka tiedän, ettei koko Suomi koostu akateemisesti koulutetuista, kansainvälisistä ja liberaaleista, niin ilmeisesti tämän seikan heijastuminen eduskuntaan silti riittää järkyttämään minua ja monia muita.
Muutama päivä sitten olin painamassa päätäni tyynyyn, kun siippa kurkisti makuuhuoneen ovesta ja kertoi, että Osama bin Laden on saatu kiinni. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että 'kiinni' tarkoitti tässä yhteydessä samaa kuin ruumis. Saman iltayön aikana uutislähetykset näyttivät kuvaa Washingtonista, New Yorkista ja myöskin Bostonista, ja kaikissa kaupungeissa ihmiset kerääntyivät juhlimaan karnevaalishenkisesti suuren saatanan kuolemaa.
Ilmeisesti kuluneet kymmenen vuotta ja sen aikana tapahtuneet, islamin nimissä tehdyt terroriteot riittivät vakuuttamaan lännen siitä, ettei Osama tekisi parannusta. Kukaan ei tietääkseni tuominnut ensilausunnoissaan Yhdysvaltoja liiallisesta voimankäytöstä, vaan pikemminkin onnitteltiin saavutuksesta. Parin päivän päästä Suomesta kuitenkin kuului närkästyneitä äänenpainoja. USA tekee mitä haluaa, eikä kuuntele ketään! Oikeudenkäyntiä peräänkuulutettiin, ja salamurhaa pidettiin käytännöllisenä, mutta lännen arvoja kunnioittamattomana ratkaisuna.
Olen tutkiskellut sisintäni, mutta en ole löytänyt yhtään sympatiaa Osamalle. Mitä tulee Yhdysvaltojen rooliin, dilemma on kertalukua hankalampi. On helppo tuomita paha maailmanpoliisi, joka omia (tai pienen eliitin talous-)etuja ajaakseen pommittaa milloin mitäkin köyhää, kaukaista valtiota.
Samaan aikaan oma rauhantekijämme, entinen kansakoulunopettaja Martti Ahtisaari palasi vastikään Pohjois-Koreasta ja kertoi taas kertaalleen, miten onnettomat ovat olot tuossa demokraattisessa kansantasavallassa. Tällä viikolla myös Amnesty julkaisi raporttinsa asiasta. Herää kysymys: miksei kukaan tee tälle asialle mitään? Kuka veikkaa, että Maran järkipuhe käännyttää maan johtajan? Jos Yhdysvallat pommittaisi kertaheitolla Kimin ja kumppanit maan tasalle, kuinka moni paheksuisi tätä barbaarista tekoa?
Mutta se juhlinta. Miksi se tuntuu perverssiltä, missä olen nähnyt vastaavaa aiemmin? Ai niin, islamistikansan juhlintaahan näytetään arabikanavilla aina silloin, kun jossain on tehty onnistunut lännenvastainen terrori-isku.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)