Suomessa, maailmalla ja omassa arjessa tuntuu nyt tapahtuvan niin paljon, etteivät tietokoneen näppäimistöllä kiitävät sormet ole lainkaan ehtiä mukaan.
Ensin Suomessa valittiin uusi eduskunta. Riensin vaalisunnuntaina aikaisin töihin, jotta ehdin ruudun ääreen vaalilähetyksen alkaessa. Kolmen hengen suomalaisseurue istui sohvalla, kun ennakkoäänestyksen tulos selvisi, ja seurasimme halvaantuneina ison jytkyn todeksitulemista koko monituntisen vaalilähetyksen ajan. Hävisin vedon, persujen kannatus nousi korkeammalle kuin siippakaan uskalsi vuodenvaihteessa kuvitella.
Monien muiden tapaan olen hieman hämmentynyt demokratian tämänkertaisesta tuloksesta, enkä osaa arvailla, mitä tästä kaikesta seuraa. Pelastaako Timo Soini lähihoitaja- ja kehonrakentajaedustajineen isänmaan rajoillamme lymyileviltä muslimeilta ja muilta uhkaavilta ilmiöiltä? Vai tuhoavatko persut neljässä vuodessa Suomen kulttuurielämän, kansainvälisen maineen ja talouden siinä sivussa? Vai käykö niin perisuomalaisesti, että protestiedustajat paimennetaan tiskivedenlaimeaan ruotuun heti kun persuedustus hallituksessa varmistuu.
Jokin vaikeasti määriteltävä tunne on nakertanut minua, kun olen seurannut uusien perussuomalaisten kansanedustajien edesottamuksia. Sitä naiiviutta, tietämättömyyttä ja möläytysten määrää. Usein heräsi halu pelastaa nämä ihmiset itseltään. Hetkinen.. Olen nähnyt tämän aikaisemmin, mutta missä? No tietenkin Isoveli-tosi-tv-sarjassa. Kyseinen sarja tuhoaa uskon ihmiskuntaan, enkä ole koskaan pystynyt katsomaan sitä yhtään kokonaista jaksoa. Persutouhun seurailussa on jotain samaa kuin Isoveljen katsomisessa. Vaikka tiedän, ettei koko Suomi koostu akateemisesti koulutetuista, kansainvälisistä ja liberaaleista, niin ilmeisesti tämän seikan heijastuminen eduskuntaan silti riittää järkyttämään minua ja monia muita.
Muutama päivä sitten olin painamassa päätäni tyynyyn, kun siippa kurkisti makuuhuoneen ovesta ja kertoi, että Osama bin Laden on saatu kiinni. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että 'kiinni' tarkoitti tässä yhteydessä samaa kuin ruumis. Saman iltayön aikana uutislähetykset näyttivät kuvaa Washingtonista, New Yorkista ja myöskin Bostonista, ja kaikissa kaupungeissa ihmiset kerääntyivät juhlimaan karnevaalishenkisesti suuren saatanan kuolemaa.
Ilmeisesti kuluneet kymmenen vuotta ja sen aikana tapahtuneet, islamin nimissä tehdyt terroriteot riittivät vakuuttamaan lännen siitä, ettei Osama tekisi parannusta. Kukaan ei tietääkseni tuominnut ensilausunnoissaan Yhdysvaltoja liiallisesta voimankäytöstä, vaan pikemminkin onnitteltiin saavutuksesta. Parin päivän päästä Suomesta kuitenkin kuului närkästyneitä äänenpainoja. USA tekee mitä haluaa, eikä kuuntele ketään! Oikeudenkäyntiä peräänkuulutettiin, ja salamurhaa pidettiin käytännöllisenä, mutta lännen arvoja kunnioittamattomana ratkaisuna.
Olen tutkiskellut sisintäni, mutta en ole löytänyt yhtään sympatiaa Osamalle. Mitä tulee Yhdysvaltojen rooliin, dilemma on kertalukua hankalampi. On helppo tuomita paha maailmanpoliisi, joka omia (tai pienen eliitin talous-)etuja ajaakseen pommittaa milloin mitäkin köyhää, kaukaista valtiota.
Samaan aikaan oma rauhantekijämme, entinen kansakoulunopettaja Martti Ahtisaari palasi vastikään Pohjois-Koreasta ja kertoi taas kertaalleen, miten onnettomat ovat olot tuossa demokraattisessa kansantasavallassa. Tällä viikolla myös Amnesty julkaisi raporttinsa asiasta. Herää kysymys: miksei kukaan tee tälle asialle mitään? Kuka veikkaa, että Maran järkipuhe käännyttää maan johtajan? Jos Yhdysvallat pommittaisi kertaheitolla Kimin ja kumppanit maan tasalle, kuinka moni paheksuisi tätä barbaarista tekoa?
Mutta se juhlinta. Miksi se tuntuu perverssiltä, missä olen nähnyt vastaavaa aiemmin? Ai niin, islamistikansan juhlintaahan näytetään arabikanavilla aina silloin, kun jossain on tehty onnistunut lännenvastainen terrori-isku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti