Olemme tulossa siipan kanssa juhannukseksi kotiin Suomeen. Luvassa on kaksi viikkoa lomailua eli ihmisten tapaamista, hyttysmyrkkyä, todennäköisesti sadesäätä, saunomista, pekoninakkeja, graavikalaa, korvapuusteja ja sen sellaista.
Lomaan virittäytyminen on vielä vähän kesken. Kuten kaikki tietävät, ennen lomaa tulisi hiljentää työtahtia ja aloittaa valmistelut ajoissa, jotta loman alkaessa sen viettäjästä olisi jäljellä muutakin kuin savuavat rauniot. Ennen lomaa ei tulisi viipyä töissä kellon ympäri ja käydä viikonloppuna ajamassa ja analysoimassa vielä se yksi RT-PCR ja sitten pähkäillä kotona, kun data on ärsyttävästi vähän sinne päin. Ennen lomaa ei tulisi havahtua siihen, että vapaata viikonloppua on vietetty viimeksi vissiin joskus helmikuussa.
Mikään ei kuitenkaan voi muuttaa sitä tosiseikkaa, että huomenna on viimeinen työpäivä ennen lomaa. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin Air Francen lakossa olevat työntekijät saattavat vielä laittaa kapuloita rattaisiin... Kuulin tänään ranskalaiselta työkaveriltani, että Air Francen työläiset tapaavat lakkoilemaan aina ennen lomakausia, minkä vuoksi kuulemma kukaan ranskalainen ei koskaan lennä tuolloin Air Francella.
Juhannuskoivut, hyttyset ja saunavihdat, täältä tullaan!
maanantai 20. kesäkuuta 2011
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Vuosineljänneksen rutiinit
Kurkkupastillit, nenäliinat, kuumemittari, särkylääkkeet, nenäsuihke, kotoa rahdattu Bepanthen. Tyngäksi jäävät työpäivät, töistä kotiin kannetut artikkelit joita ei kuitenkaan tule luettua, sohvan suurkulutus, kuumeen tarkistusmittaukset puolen tunnin välein, YLE Areenan yliannostus.
Menossa on neljäs flunssa täällä asumisen aikana. Se tekee yhden per kvartaali, alkamassa on ensimmäisen vuoden viimeinen neljännes. Ajoitus sentään oli hyvä - juuri nyt meneillään ei ole kenenkään vierailu, juoksukilpailu, tai lomailu kotimaassa.
Menossa on neljäs flunssa täällä asumisen aikana. Se tekee yhden per kvartaali, alkamassa on ensimmäisen vuoden viimeinen neljännes. Ajoitus sentään oli hyvä - juuri nyt meneillään ei ole kenenkään vierailu, juoksukilpailu, tai lomailu kotimaassa.
torstai 2. kesäkuuta 2011
Koulutuksesta
Tutkimusryhmäni teknikko haluaa lääkäriksi ja on parhaillaan hakemassa lääketieteelliseen. Kun tähän aikaan vuodessa Suomessakin yliopistojen päsykokeet ovat ajankohtaisia, tulee täkäläistä prosessia väkisinkin vertailtua kotimaan versioon.
Yhdysvaltain koulutusjärjestelmä on luonnollisesti hyvin erilainen kuin tylsän tasapäistävä, sosiaalidemokraattinen Suomi. Välillä kuitenkin epäilen, ymmärtävätkö eräät tahot koti-Suomessa, miten paljon koulutusta halajava ihminen saakaan täällä maksaa. Verot ovat paljon alhaisempia täällä, tottahan toki, mutta toisaalta kaikesta - myös koulutuksesta - maksetaan markkinahintaa.
Teknikko on päättänyt hakea noin kahteenkymmeneen kouluun. Hakuprosessi on pitkä ja monivaiheinen, ja joka vaihe maksaa erikseen. Ensin tehdään alustavat hakemukset, jotka maksavat jonkun satasen per hakemus. Seuraavaksi suurin osa kokelaista kutsutaan tekemään varsinainen hakemus, ja viimeiseksi pieni osa hakijoista kutsutaan haastatteluun. Haastatteluihin pitää lähteä lyhyellä varoitusajalla, ja hakija maksaa koko lystin omasta pussistaan. Jos hakijaa sitten lopulta onnistaa ja koulun ovet aukeavat, rahapussia saa ruveta raottamaan oikein kunnolla. Lääkäriksi kouluttautuminen esimerkiksi Bostonin hyvissä kouluissa kestää neljä vuotta ja yksi lukuvuosi maksaa noin 50 000 taalaa. Tämä kattaa vain opetuksen, ja monissa kouluissa esimerkiksi erilaiset labratyöt maksavat erikseen. Koska koulutus maksaa kuusinumeroisia summia, käytännössä kaikki ei-niin-rikkaiden perheiden vesat ottavat opintolainaa. Ja elääkin tietenkin pitää - meidän teknikkomme haluaisi opiskella New Yorkissa, sillä se on hänen kotiosavaltionsa ja opetus olisi hänelle siksi halvempaa. Toisaalta asuminen isossa omenassa on tähtitieteellisen kallista.
Suomessa kinastellaan aika paljon myös pääsykokeista ja siitä, millaista osaa ylioppilastutkinto tässä prosessissa näyttelee. Lisäksi monet ovat huolissaan kalliiden valmennuskurssien yleistymisestä ja kyselevät, lisäävätkö kalliit kurssit eriarvoisuutta, kun kaikilla ei ole varaa niitä kustantaa. Täkäläisestä perspektiivistä tämäkin keskustelu tuntuu melkein absurdilta. En ole tähän mennessä tavannut täällä ketään, jolle tulisi edes mieleen vaatia ilmaista korkeakoulutusta. Sen sijaan pidetään luontevana, että varakkaiden vanhempien lapsi saa ostaa itselleen hyvän koulutuksen, mikä todennäköisesti takaa hyvän työpaikan.
Omissa silmissäni huonoin piirre täkäläisessä järjestelmässä on se, ettei opiskelijoita valita puhtaasti meriittien perusteella. Vaikka hakuprosessissa on monta vaihetta, suomalaistyyppiset pääsykokeet eivät kuuluu niistä mihinkään. Sen sijaan hakemukseen liitetään erinäisiä suosituskirjeitä ja omalla ajalla tehtyjä esseitä, ja lisäpisteitä saa myös kaikenlaisesta vapaaehtoistoiminnasta ja työkokemuksesta. Kun ajattelen suomalaisia ylioppilaskokeita, joissa kokelaat pisteytetään täysin anonyymisti, tai yliopiston pyrkimistä, jossa kaikki pisteytyskriteerit oli ilmoitettu hakuoppaassa ja pääsykokeen pisteytysperusteetkin voi käydä jälkikäteen tarkistamassa, voi vain todeta, että lähestulkoon päinvastaisilla systeemeillä mennään.
Amerikkalainen korkeakoulutusjärjestelmä nousee täällä usein lounaskeskustelujen puheenaiheeksi. Useimmiten uusiseelantilainen ja israelilainen päätyvät kehuskelemaan edullisilla parin tonnin lukukausimaksuillaan, minkä jälkeen vedän maton kaikkien alta ja kerron, että Suomessa minulle maksettiin siitä että opiskelin yliopistossa. Henkilökohtainen on jälleen kerran poliittista - vaikka minunkin mielestäni opinto-oikeuden rajoittaminen ja parin tonnin lukukausimaksut EU:n ulkopuolisille opiskelijoille ovat täysin ok ja Suomen jähmeää järjestelmää voisi parannella monilta osin, luulen silti, että olen tulevaisuudessa valmis maksamaan korkeita veroja ylläpitääkseni koulutusjärjestelmää, jossa valitaan kullekin alalle hakijoista parhaat, eikä niitä joilla on rikkaimmat vanhemmat.
Yhdysvaltain koulutusjärjestelmä on luonnollisesti hyvin erilainen kuin tylsän tasapäistävä, sosiaalidemokraattinen Suomi. Välillä kuitenkin epäilen, ymmärtävätkö eräät tahot koti-Suomessa, miten paljon koulutusta halajava ihminen saakaan täällä maksaa. Verot ovat paljon alhaisempia täällä, tottahan toki, mutta toisaalta kaikesta - myös koulutuksesta - maksetaan markkinahintaa.
Teknikko on päättänyt hakea noin kahteenkymmeneen kouluun. Hakuprosessi on pitkä ja monivaiheinen, ja joka vaihe maksaa erikseen. Ensin tehdään alustavat hakemukset, jotka maksavat jonkun satasen per hakemus. Seuraavaksi suurin osa kokelaista kutsutaan tekemään varsinainen hakemus, ja viimeiseksi pieni osa hakijoista kutsutaan haastatteluun. Haastatteluihin pitää lähteä lyhyellä varoitusajalla, ja hakija maksaa koko lystin omasta pussistaan. Jos hakijaa sitten lopulta onnistaa ja koulun ovet aukeavat, rahapussia saa ruveta raottamaan oikein kunnolla. Lääkäriksi kouluttautuminen esimerkiksi Bostonin hyvissä kouluissa kestää neljä vuotta ja yksi lukuvuosi maksaa noin 50 000 taalaa. Tämä kattaa vain opetuksen, ja monissa kouluissa esimerkiksi erilaiset labratyöt maksavat erikseen. Koska koulutus maksaa kuusinumeroisia summia, käytännössä kaikki ei-niin-rikkaiden perheiden vesat ottavat opintolainaa. Ja elääkin tietenkin pitää - meidän teknikkomme haluaisi opiskella New Yorkissa, sillä se on hänen kotiosavaltionsa ja opetus olisi hänelle siksi halvempaa. Toisaalta asuminen isossa omenassa on tähtitieteellisen kallista.
Suomessa kinastellaan aika paljon myös pääsykokeista ja siitä, millaista osaa ylioppilastutkinto tässä prosessissa näyttelee. Lisäksi monet ovat huolissaan kalliiden valmennuskurssien yleistymisestä ja kyselevät, lisäävätkö kalliit kurssit eriarvoisuutta, kun kaikilla ei ole varaa niitä kustantaa. Täkäläisestä perspektiivistä tämäkin keskustelu tuntuu melkein absurdilta. En ole tähän mennessä tavannut täällä ketään, jolle tulisi edes mieleen vaatia ilmaista korkeakoulutusta. Sen sijaan pidetään luontevana, että varakkaiden vanhempien lapsi saa ostaa itselleen hyvän koulutuksen, mikä todennäköisesti takaa hyvän työpaikan.
Omissa silmissäni huonoin piirre täkäläisessä järjestelmässä on se, ettei opiskelijoita valita puhtaasti meriittien perusteella. Vaikka hakuprosessissa on monta vaihetta, suomalaistyyppiset pääsykokeet eivät kuuluu niistä mihinkään. Sen sijaan hakemukseen liitetään erinäisiä suosituskirjeitä ja omalla ajalla tehtyjä esseitä, ja lisäpisteitä saa myös kaikenlaisesta vapaaehtoistoiminnasta ja työkokemuksesta. Kun ajattelen suomalaisia ylioppilaskokeita, joissa kokelaat pisteytetään täysin anonyymisti, tai yliopiston pyrkimistä, jossa kaikki pisteytyskriteerit oli ilmoitettu hakuoppaassa ja pääsykokeen pisteytysperusteetkin voi käydä jälkikäteen tarkistamassa, voi vain todeta, että lähestulkoon päinvastaisilla systeemeillä mennään.
Amerikkalainen korkeakoulutusjärjestelmä nousee täällä usein lounaskeskustelujen puheenaiheeksi. Useimmiten uusiseelantilainen ja israelilainen päätyvät kehuskelemaan edullisilla parin tonnin lukukausimaksuillaan, minkä jälkeen vedän maton kaikkien alta ja kerron, että Suomessa minulle maksettiin siitä että opiskelin yliopistossa. Henkilökohtainen on jälleen kerran poliittista - vaikka minunkin mielestäni opinto-oikeuden rajoittaminen ja parin tonnin lukukausimaksut EU:n ulkopuolisille opiskelijoille ovat täysin ok ja Suomen jähmeää järjestelmää voisi parannella monilta osin, luulen silti, että olen tulevaisuudessa valmis maksamaan korkeita veroja ylläpitääkseni koulutusjärjestelmää, jossa valitaan kullekin alalle hakijoista parhaat, eikä niitä joilla on rikkaimmat vanhemmat.
keskiviikko 1. kesäkuuta 2011
Kesään
Viime viikonloppu siirsi meidät uuteen vuodenaikaan. Maanantaina vietin Memorial daytä eli jonkinlaista kaatuneiden muistopäivän vastinetta pomon luona grillaten, ja eilen juhlistimme ystävän syntymäpäivää shabu-shabu-ravintolassa. Juuri nyt kotinurkilla pauhaa mahtava ukonilma, pyykit odottavat kuivausta pyykkituvasssa, mutta en ilkeä mennä ulos.
Mutta entäs se kisa? Sunnuntaiaamuna heräsin vähän viiden jälkeen valmistautumaan elämäni ensimmäiseen juoksukilpailuun - tai no, valmistautuminen taisi alkaa jo edellisenä iltana ravioli- ja oluttankkauksella. Seitsemän maissa kisapaikalle merenrantaan kiemurteli jo juoksijamuurahaisten virta, ja osallistujia oli yhteensä melkein yhdeksän tuhatta. Kahdeksalta starttasivat urhoolliset puolimaratoonarit, ja varttia myöhemmin oma viiden mailin porukkani. Vartin sisään kuultiin kahteen kertaan Yhdysvaltain kansallislaulu, sillä tokihan molemmille lähdöille piti esittää omansa. Vieressäni lähtöä odotteli intialaistyttö, joka luuli ilmoittautuneensa viiden kilometrin eikä viiden mailin matkalle.
Hilpeissä tunnelmissa lähdin jolkottelemaan, kun sumutorvi lähetti meidät matkaan. Alussa juoksu tuntui lähestulkoon loistavalta, enkä edes huomannut ensimmäistä mailia markkeeraavaa merkkiä. Kahden mailin tolppakin tuli melkein huomaamatta. Taisin kuitenkin sortua aloittelijan virheeseen ja aloittaa liian nopeasti, sillä kahden mailin jälkeen pallean tienoilla alkoi ikävästi krampata. Kolmannen mailin jouduin hiippailemaan etanavauhtia, ja kaikki alkumatkasta ohittamani ihmiset pyyhälsivät ohi. Puolimatkaan saavuin samaa tahtia kuusikymppisen, päkiöillään sipsuttavan miehen kanssa.
Neljännellä maililla pistos alkoi hieman helpottaa, ja pääsin hieman kiristämään tahtia. Kun päästiin viimeiselle mailille, alkujuoksun helppous hämäsi, ja lähdin "viimeiseen puristukseen" ainakin neljä kertaa loppusuoran aikana, koska se vaan jatkui ja jatkui... Reitin varrella oli kuitenkin aika paljon ihmisiä kannustamassa liikuttavin kyltein ("Go runners, you look awesome" - aivan varmasti) ja kun siippakin oli loppusuoralla tsemppaamassa, niin ei ollut luovuttaminen. Juoksin matkan alusta loppuun, ja maaliviivan ylityksen jälkeen oli noin kymmenen sekuntia hieman huono olo, ja sen jälkeen jo lähestulkoon normaali fiilis. Voimia verotti hellesää ja 90 prosentin suhteellinen kosteus. Viiden mailin juoksijoista ei kukaan kuukahtanut maaliviivalle, mutta kuulin myöhemmin, että puolimaratoonareita kyllä lakosi sekä maaliin että reitin varrelle.
Heti maaliintulon jälkeen meille ojenneltiin vesimukeja ja saimme paikallisilta partiolaisilta ihan oikeat mitalit kaulaan. Tarjolla oli myös bageleita, perunalastuja, kaakaota ynnä muuta terveysruokaa.
Melkein heti juoksun jälkeen tuli sellainen fiilinki, että mieluusti kävisin uudestaankin kisailemassa näitä inhimillisiä viiden-kymmenen kilometrin matkoja. Miten tässä nyt näin kävi?
Mutta entäs se kisa? Sunnuntaiaamuna heräsin vähän viiden jälkeen valmistautumaan elämäni ensimmäiseen juoksukilpailuun - tai no, valmistautuminen taisi alkaa jo edellisenä iltana ravioli- ja oluttankkauksella. Seitsemän maissa kisapaikalle merenrantaan kiemurteli jo juoksijamuurahaisten virta, ja osallistujia oli yhteensä melkein yhdeksän tuhatta. Kahdeksalta starttasivat urhoolliset puolimaratoonarit, ja varttia myöhemmin oma viiden mailin porukkani. Vartin sisään kuultiin kahteen kertaan Yhdysvaltain kansallislaulu, sillä tokihan molemmille lähdöille piti esittää omansa. Vieressäni lähtöä odotteli intialaistyttö, joka luuli ilmoittautuneensa viiden kilometrin eikä viiden mailin matkalle.
Hilpeissä tunnelmissa lähdin jolkottelemaan, kun sumutorvi lähetti meidät matkaan. Alussa juoksu tuntui lähestulkoon loistavalta, enkä edes huomannut ensimmäistä mailia markkeeraavaa merkkiä. Kahden mailin tolppakin tuli melkein huomaamatta. Taisin kuitenkin sortua aloittelijan virheeseen ja aloittaa liian nopeasti, sillä kahden mailin jälkeen pallean tienoilla alkoi ikävästi krampata. Kolmannen mailin jouduin hiippailemaan etanavauhtia, ja kaikki alkumatkasta ohittamani ihmiset pyyhälsivät ohi. Puolimatkaan saavuin samaa tahtia kuusikymppisen, päkiöillään sipsuttavan miehen kanssa.
Neljännellä maililla pistos alkoi hieman helpottaa, ja pääsin hieman kiristämään tahtia. Kun päästiin viimeiselle mailille, alkujuoksun helppous hämäsi, ja lähdin "viimeiseen puristukseen" ainakin neljä kertaa loppusuoran aikana, koska se vaan jatkui ja jatkui... Reitin varrella oli kuitenkin aika paljon ihmisiä kannustamassa liikuttavin kyltein ("Go runners, you look awesome" - aivan varmasti) ja kun siippakin oli loppusuoralla tsemppaamassa, niin ei ollut luovuttaminen. Juoksin matkan alusta loppuun, ja maaliviivan ylityksen jälkeen oli noin kymmenen sekuntia hieman huono olo, ja sen jälkeen jo lähestulkoon normaali fiilis. Voimia verotti hellesää ja 90 prosentin suhteellinen kosteus. Viiden mailin juoksijoista ei kukaan kuukahtanut maaliviivalle, mutta kuulin myöhemmin, että puolimaratoonareita kyllä lakosi sekä maaliin että reitin varrelle.
Heti maaliintulon jälkeen meille ojenneltiin vesimukeja ja saimme paikallisilta partiolaisilta ihan oikeat mitalit kaulaan. Tarjolla oli myös bageleita, perunalastuja, kaakaota ynnä muuta terveysruokaa.
 |
| Meikäläisen eka mitali :D |
Melkein heti juoksun jälkeen tuli sellainen fiilinki, että mieluusti kävisin uudestaankin kisailemassa näitä inhimillisiä viiden-kymmenen kilometrin matkoja. Miten tässä nyt näin kävi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)