Överit

Amerikassa jono ei ole cue vaan line, hillo ei ole jam vaan jelly, ja mitä näitä nyt on. Yksi ruokamaailman erikoisuus on biscuit, joka minusta tapasi tarkoittaa jonkinlaista keksiä. Biscuit on suurehko skonssimainen leivonnainen, jonka kanssa nautitaan voita tai hilloa, ja jota myydään mm. pikaruoan lisukkeena.

Tänään kävimme työporukalla eräässä BBQ-paikassa Fenwayllä. Sain nauttia syvän etelän tunnelmasta ja nauttia elämäni ensimmäisen biscuitin. Se oli miehen nyrkin kokoinen ja sen päälle laitettiin hunajavoita. Hyvää, mutta annos oli liian suuri, jätti melko yrjöttävän olon jälkeensä. Oh well! Eipä tarvitse laitella tänään illallista.

Terveisiä perheestä

Pahoittelut radiohiljaisuudesta. Olen viettänyt väsähtänyttä hiljaiseloa sitkeän flunssan kourissa. Sairastuin toukokuun viidennen kekkaloiden jälkeen, ja vieläkin yskittää. Illat olen askarrellut veroilmoitusten, viisumipapereiden ynnä muun mukavan parissa, joten eipä täältä ihmeellisempää kerrottavaa olisi ollutkaan.

Kun lähes kaksi vuotta Amerikan-eloa on takana ja arki on kauan sitten alkanut, huomaan sokeutuvani täkäläisen elämänmenon erityispiirteisiin enkä jaksa raportoida niistä kovin uskollisesti. Monikulttuurisessa labrassamme kuitenkin pulpahtelee edelleen esiin kiinnostavia juttuja. Perhesuhteista ja lastenkasvatuksesta ei tule kauheasti juteltua, sillä suurimmalla osalla meistä ei ole lapsia. Tänään lounaalla Karibianmeren kasvattimme kertoi siskonpojastaan, joka on parhaillaan mummoineen vierailulla. Poika on hankala ja koettelee kaikkien sukulaistensa sekä satunnaisten ohikulkijoiden pinnaa jatkuvasti, kuten vissiin aika monet nelivuotiaat tekevät. (Kuvittelin uhmaiän käsitteen olevan jotakuinkin 100% yleisessä tiedossa, mutta tämänpäiväisen juttutuokion perusteella sanoisin, että taisin olla väärässä.) Pojan saavat kuriin vain mummon taloudenhoitaja ja opettaja. "Lyövätkö he häntä?" tiedusteli hongkongilainen ilmeenkään värähtämättä. Luulin ensin että kuulin väärin - enpä taas muistanut, että lapsen lyöminen - myös kuritustarkoituksessa - kriminalisoitiin Suomessakin vasta vähän aikaa sitten. Ranskalainen puolestaan ei uskaltanut pyytää äitiään kuulustelemaan läksyjä, ellei ollut lukenut niitä huippuhyvin - jos homma ei ollut hallussa, äiti heitti kirjan seinään ja komensi tytön takaisin opiskelemaan. Huh huh.

Kävi ilmi, että vaikka meistä useimmilla ei ole lapsia, niin vanhemmuuden roolit on jaettu hyvissä ajoin. Ilmeisesti kaikkien perheissä isät ovat hymysuisia hyviä poliiseja, jotka antavat luvan jättää vihannekset syömättä, ja äidit taas kireitä pahoja poliiseja, jotka stressaavat koko perheen edestä ja vaativat muita noudattamaan ärsyttäviä sääntöjä.

Ranskalainen kutsuu jo nyt miestään 6-vuotiaaksi lapseksi. Hongkongilaisella on selväjärkinen ote vanhemmuuteen, hän ei turhia hössötä. Hänen miehensä taas tiedustelee vauvalta "V, miten menee? Mitä mahdatkaan juuri nyt tarvita?" Anoppi ei ole tästä mielissään. Isä lellii vielä pikku-V:n pilalle.

Yhdysvallat, mahdollisuuksien maa

Naapurilabrassamme työskentelee vain ja ainoastaan aasialaistaustaisia miehiä. Vain muutama nainen on tehnyt ryhmässä parin kuukauden keikan, joka on käsittänyt lähinnä tiskausta. He työskentelevät aasialaistaustaisen pomonsa johdolla pitkiä päiviä, iltoja ja viikonloppuja. Monille tämä metodi tuottaa nopeasti kohtuuhyviä julkaisuja. Joillain on kuitenkin enemmän hankaluuksia kuin toisilla, ja parin kuukauden kuluttua voi kotimaa kutsua, ellei työjälki miellytä herra isoherraa.

Eräs intialainen tutkija on työskennellyt kyseisessä ryhmässä reilut kolme vuotta. Hän on saanut paljon tukea projektiinsa, ja sen tuloksista koostettu käsikirjoitus hyväksyttiin vastikään julkaistavaksi varsin kunniallisessa, joskaan ei timanttisessa julkaisusarjassa.

Viime viikolla kuulin, että kyseinen tyyppi on haikaillut akateemista uraa Harvardissa. Sydän särkyy, sillä kelle tahansa ulkopuoliselle on ilmiselvää, ettei tämä suunnitelma tule koskaan toteutumaan. Kuulin myös, että intialainen on vanhempi kuin kuvittelin, lähes viisikymppinen. Viisikymppisenä on huono aloitella varsinaista uraa juuri missään, saati sitten Yhdysvalloissa. Hänellä on puoliso ja varhaisteini-ikäinen lapsi, jonka hän varmaankin haluaa korkeakouluttaa, mutta en kyllä tiedä, millä rahalla.

Intialainen on koko ajan suunnitellut jäävänsä Yhdysvaltoihin. Täällähän ne työpaikat ja mahdollisuudet ovat. Taannoin hän tiedusteli amerikankiinalaiselta työkaveriltaan, paljonko hänen vanhempansa ovat säästäneet eläkepäiviensä varalle. Suunnilleen kolme neljännesmiljoonaa, sanoi työkaveri, minkä lisäksi hänen äitinsä saa jonkinlaista eläkettä. Tämä oli epämieluinen yllätys intialaiselle, joka luullakseni ansaitsee bruttona noin 40 000 taalaa vuodessa.

Toivottavasti suunnitelma B alkaa pian itää intialaisen mielessä. Mitäköhän hänen amerikkalainen unelmansa lopulta pitää sisällään?

Viides toukokuuta

Elämä on ollut kovin kiireistä. On töitä, kaikenlaista käytännön hommaa, erilaisia juhlatilaisuuksia ja tiistai-iltojen sushi-illallisia. Ajatukset pyörivät töissä ja jonain aamuna ahdistaa, tuntuu etten saa saatettua projektia kunnialliseen loppuun siinä ajassa minkä aion siihen käyttää.

Sitten lähdemme siipan kanssa pomon luokse juhlimaan Cinco de Mayoa sekä läksiäisiä, ja ahdistus kaikkoaa. Teknikkomme H lähtee ensi viikolla pyöräilemään Amerikan halki Pohjois-Carolinasta Kaliforniaan. Matkaan kuluu kaksi ja puoli kuukautta, ja pyöräilijät rakentavat reitin varrella taloja vähävaraisille. Pyöräretken jälkeen H aloittaa lääketieteelliset opinnot Vermontissa, eikä palaa enää ryhmäämme.

Pomo kurkottelemassa margaritakannua

Pikku V

Elämäni ensimmäinen pinãta (en kylläkään päässyt hakkaamaan)

Saaliina DumDums-tikkareita

Kakku pyöräilijätytölle

Tänään taivaalla möllöttää kuulemma superkuu. Aion kurkistella sitä ikkunasta.