Melkein kaikilla suomalaisilla lienee jonkinlainen ajatus siitä, millaisia amerikkalaiset ovat. Eräs sitkeimmistä määreistä taitaa olla amerikkalaisten oletettu materialismi ja mammonanpalvonta. En ehkä pysty kovin syvällisesti analysoimaan kyseistä seikkaa, sillä liikun täällä pääosin tiedemaailmassa, ja tiedeihmiset ovat pääosin kansainvälistä, vaatimattomalla palkalla elelevää sakkia. Jotkin seikat ovat kumminkin kirkastuneet täällä ollessani.
Eläminen on aika kallista. Tarkemmin sanoen ruoka ja vaatteet ja bensa ovat meikäläisittäin suht edukkaita, mutta sitten on nämä muut asiat. Esimerkki: yksi ryhmäni jäsen on raskaana, vauva syntyy syyskuussa. Vanhemmat ovat alkaneet katsella piltille sopivia päivähoitopaikkoja, ja Harvardilla onkin muutama hoitopaikka, jotka saattaisivat tulla kysymykseen. Yksi on kuulemma oikein hyvä, mutta sinne otetaan uusi lapsia vain syyskuussa ja pikkulapsipaikkoja on seitsemän. Jonot ovat pitkät. Tälle vuodelle olisi turha mitään paikkaa enää havitellakaan, mutta ensi vuoden syyskuu saattaisi tulla kyseeseen. Mitä lastenhoito sitten maksaa? Noin 2500 dollaria kuussa. En ole ihan varma siitä, miten kahden postdocin palkoilla tämä kustannetaan normaalin asumisen ja elämisen päälle.
Täällä tuntuu vallitsevan jyrkempi jako työskentelevien äitien ja kotiäitien kesken ainakin sikäli, että keskimääräinen äitiysloma on 4-6 viikkoa. Jos mielii jäädä pidemmälle vapaalle, saattaa joutua irtisanoutumaan. Työkaverini aikoo uhmata tätä normia ja olla kotona vauvan kanssa peräti kaksi tai kolme kuukautta. Lyhyet äitiyslomat eivät toisaalta ole mikään jenkkien yksinoikeus, sillä käsittääkseni suomalaistyyppiset, vuosissa mitattavat lomat ovat Euroopassakin harvinaisuus. Työkavereistani useimmat kauhistelivat vuoden mittaista äitiyslomaa, kuulemma tulisivat mökkihöperöksi jo kuudessa kuukaudessa.
Minua on askarruttanut se, että kun Suomessa puhutaan vanhempainvapaan tasa-arvoisemmasta jakamisesta ja niiden kustannusten jakamisesta molempien vanhempien työnantajien kesken (mitä molempia lämpimästi kannatan), mikään osapuoli ei tuo esiin sitä mahdollisuutta, että ehkä kummankaan vanhemmista ei olisi välttämätöntä jättäytyä pois töistä vuosikausiksi joka lapsen kanssa. Tietenkin minimaaliset äitiyslomat ovat Suomessakin mahdollisia, mutta kyllä "lyhyen", vaikkapa puolen vuoden mittaisen loman pitävää äitiä vaan äimistellään. Isyyslomat taas tuntuvat olevan minimaalisia ihan järjestään, sillä vain viisi prosenttia isistä on lapsen kanssa kotona pidempään kuin kuukauden.
Lasten hankkimisen lisäksi kalliiksi tulee tietenkin myös sairastaminen. Jos maallisen mammonan kerääminen ja fyysisestä kunnosta huolehtiminen näyttääkin täällä välillä ylikorostuvan, niin se näyttäytyy hiukan erilaisessa valossa, kun saa edes kalpean käsityksen siitä, mitä sairastaminen täällä maksaa etenkin ihmiselle, jolla ei ole vakuutusta (eivätkä ne vakuutuksetkaan ilmaisia ole). Äärimmäisesti kärjistäen ihminen saattaa joutua puntaroimaan, mennäkö kalliisiin syöpähoitoihin vai laittaako rahat vaihtoehtoisesti vaikkapa oman lapsen korkeakoulutukseen.
Melko kalliita ovat paitsi kaikkien tuntemat yliopistot, myös tavalliset koulut. Sosiaaliturvasysteemi on, mutta yhteiskunnan turvaverkon silmät ovat hyvin paljon suuremmat kuin suomalaisessa versiossa. Täkäläiset ovat kuitenkin valinneet tällaisen systeemin ja siihen lukeutuvat hyvät puolet, kuten alhaisen verotuksen ja valinnanvapauden - kuulin jostain, että korkein ansiotulon verotusprosentti olisi täällä noin 30 - en tiedä pitääkö tämä paikkansa. Palkkarahoilla pitäisi pystyä varautumaan suuriin menoeriin, mikä tuntuu olevan utopiaa monelle. Minimipalkka vuonna 2007 oli 5.15 taalaa tunnissa, tällä hetkellä se on noussut 7.25 taalaan tunnissa.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
maanantai 21. maaliskuuta 2011
Kissa vieköön!
Meille tuli lauantaina kutsumaton vieras.
Suuri punertava kissa oli päässyt jostain talomme porraskäytävään ja seurasi siippaa kotiovelle. "Se on varmasti jonkun naapurin", arvelimme, ja jätimme kissan oven taakse. Hetken päästä kuitenkin havahduimme oven takaa kuuluvaan nau'untaan. Katti päivysti ovella eikä ollut lähdössä minnekään.
Kolkuttelimme naapureiden oviin, mutta kissa ei ollut heistä kenenkään. Häiritsin myös pomon lauantai-iltaa tiedustelemalla, onko naapurustossa kellään tällaista lemmikkiä. Yritimme soittaa paikalliseen eläinten adoptiokeskukseen, mutta eihän siellä lauantai-iltana ollut muita paikalla kuin vastaaja.
Pomon luvalla päätimme ottaa kissan meille yöksi ja soittaa adoptiokeskukseen uudestaan sunnuntaina heti sen auettua. Siippa käväisi lähikaupassa kissanruoka- ja -hiekkaostoksilla sillä aikaa kun minä pidin kissalle seuraa. Edessä oli mielenkiintoinen yö, koska kummallakaan meistä ei ole kummoistakaan kokemusta kissoista. Ja vaikka tämä Dukeksi nimeämämme eläin olikin selvästi ihmisrakas ja jonkun lemmikki, niin vähän jännitti, tuhoaako se stressaantuneena kaiken irtaimiston (joka ei siis ole meidän). Duke oli kuitenkin ihan ihmisiksi, mitä nyt hiekka ei tahtonut pysyä laatikossa. Tehdä surautimme myös muutaman ilmoituksen, jotka siippa kävi teippaamassa naapurustoon illan pimeydessä.
Lainakissamme olisi kovasti halunnut ulos. Se istui oven edessä ja naukui. Tämä jatkui suunnilleen aamuneljään, sen jälkeen saimme muutaman tunnin unta.
Aamulla soitimme adoptiokeskukseen, mutta saimme kuulla, ettei sieltä päästä kukaan tulisi hakemaan kissaa. Onneksi pomo kiiruhti autoineen avuksi. Pakkasimme kissan pahvilaatikkoon ja suuntasimme parin mailin päähän MSPCA:han. Tämän viiden minuutin ajomatkan aikana Duke murtautui ulos pahvilaatikosta, ja siippa sai tunkea sitä takaisin sillä aikaa kun kissa-allergikkopomo painoi kaasua.
Keskuksessa kissa saatiin parempaan laatikkoon, ja ystävällinen vastaanottovirkailija kirjoitti muistiin tietoja ja allekirjoitutti myös kaavakkeen, jossa luovutamme kaikki kissaa koskevat oikeudet keskukselle. Toisella tiskillä oli mies, joka oli luovuttamassa saksanpaimenkoiran ja tanskandogin risteytystä adoptoitavaksi uuteen kotiin.
Ilmoituksen perusteella meille soitti naapuri, joka ei ollut kissan omistaja, mutta kertoi tuntevansa tyypin, jonka tuttavan kissa kuljeskelee vapaana läheisellä asuinalueella. Kissan nimi oli Tiger, ja sillä oli korvassa mikrosiru, jonka avulla omistajat saattoi tavoittaa. Naapuri soitti meille vielä myöhemmin sunnuntaina ja kertoi, että omistajat olivat käyneet noutamassa Tigerin kotiin. Tiger oli kyllä mahdottoman mukava kissa! Ehkä se tulee käymään meillä joskus toistekin.
Suuri punertava kissa oli päässyt jostain talomme porraskäytävään ja seurasi siippaa kotiovelle. "Se on varmasti jonkun naapurin", arvelimme, ja jätimme kissan oven taakse. Hetken päästä kuitenkin havahduimme oven takaa kuuluvaan nau'untaan. Katti päivysti ovella eikä ollut lähdössä minnekään.
Kolkuttelimme naapureiden oviin, mutta kissa ei ollut heistä kenenkään. Häiritsin myös pomon lauantai-iltaa tiedustelemalla, onko naapurustossa kellään tällaista lemmikkiä. Yritimme soittaa paikalliseen eläinten adoptiokeskukseen, mutta eihän siellä lauantai-iltana ollut muita paikalla kuin vastaaja.
Pomon luvalla päätimme ottaa kissan meille yöksi ja soittaa adoptiokeskukseen uudestaan sunnuntaina heti sen auettua. Siippa käväisi lähikaupassa kissanruoka- ja -hiekkaostoksilla sillä aikaa kun minä pidin kissalle seuraa. Edessä oli mielenkiintoinen yö, koska kummallakaan meistä ei ole kummoistakaan kokemusta kissoista. Ja vaikka tämä Dukeksi nimeämämme eläin olikin selvästi ihmisrakas ja jonkun lemmikki, niin vähän jännitti, tuhoaako se stressaantuneena kaiken irtaimiston (joka ei siis ole meidän). Duke oli kuitenkin ihan ihmisiksi, mitä nyt hiekka ei tahtonut pysyä laatikossa. Tehdä surautimme myös muutaman ilmoituksen, jotka siippa kävi teippaamassa naapurustoon illan pimeydessä.
Lainakissamme olisi kovasti halunnut ulos. Se istui oven edessä ja naukui. Tämä jatkui suunnilleen aamuneljään, sen jälkeen saimme muutaman tunnin unta.
Aamulla soitimme adoptiokeskukseen, mutta saimme kuulla, ettei sieltä päästä kukaan tulisi hakemaan kissaa. Onneksi pomo kiiruhti autoineen avuksi. Pakkasimme kissan pahvilaatikkoon ja suuntasimme parin mailin päähän MSPCA:han. Tämän viiden minuutin ajomatkan aikana Duke murtautui ulos pahvilaatikosta, ja siippa sai tunkea sitä takaisin sillä aikaa kun kissa-allergikkopomo painoi kaasua.
Keskuksessa kissa saatiin parempaan laatikkoon, ja ystävällinen vastaanottovirkailija kirjoitti muistiin tietoja ja allekirjoitutti myös kaavakkeen, jossa luovutamme kaikki kissaa koskevat oikeudet keskukselle. Toisella tiskillä oli mies, joka oli luovuttamassa saksanpaimenkoiran ja tanskandogin risteytystä adoptoitavaksi uuteen kotiin.
 |
| Libyaa pommitetaan |
tiistai 15. maaliskuuta 2011
Oi Nippon
Viime perjantaina heräsimme synkkään uutiseen: valtava maanjäristys oli ravistellut Japania ja nostattanut tsunamin, joka pyyhkäisi kartalta kokonaisia kyliä ja kaupunkeja. Kun kirjoitan tätä, lopullisia uhrilukuja tai tuhon laajuutta voi vieläkin vain arvailla, ja Fukushiman ydinvoimalan tilannetta seurataan. Kuvat vesimassoista, jotka huuhtovat kokonaisia taloja ja autojen rivistojä, eivät ole upota tajuntaani. Seuraan edelleen herkeämättä uutisia. Suomessa tunnutaan nyt lähinnä keskittyvän Fukushiman tapahtumien vaaliaseeksi valjastamiseen, kun ruumiita vasta aletaan onkia romun joukosta. Periaate tuntuu olevan, että mitä vähemmän fysiikan perusasioita hallitaan, sitä kovempaa ääntä pidetään.
Tosiasia kuitenkin on, että jo pelkästään luonnonkatastrofin aikaansaama hävitys on suunnaton ja sydäntäsärkevä. Ensimmäinen huoli oli japanilaisen ystävän perheestä, vaikka tiesinkin etteivät he olleet pahimmalla järistysseudulla, vaan lännemmässä ja vuorilla. He olivat onneksi kunnossa, mutta perheen koira lähti maanjäristyksen jälkeen karkuteille eikä ole palannut. Muut Japanissa oleskelleet tuttavat ja tutuntutut ovat tietääkseni säilyneet hengissä.
Japanista Suomeen palanneet matkailijat tuntuvat kohtalaisen rauhallisilta, ja moni mainitsi paikallisten säilyttäneen hermonsa kuolemanvakavassa tilanteessa. Tosiaan, mikäli nyt kokonaista kansakuntaa voi koskaan typistää yhdeksi joukoksi, japanilaisten on hankala kuvitella menevän hysteerisiksi pähkinöiksi pahassakaan paikassa. Tuossa paljon omaamme vanhemmassa kulttuurissa yksilön valinnanvapaus ei ole kaikenläpäisevä idea samalla tavoin kuin länsimaissa, vaan perinteiden kunnioittaminen ja johonkin itseään suurempaan kuuluminen on arvossaan. Toivon Japanille voimia jälleenrakennusurakkaan sitten, kun sen aika on.
Kuvat Japanin kiertomatkalta vuodenvaihteessa 2009-2010.
Tosiasia kuitenkin on, että jo pelkästään luonnonkatastrofin aikaansaama hävitys on suunnaton ja sydäntäsärkevä. Ensimmäinen huoli oli japanilaisen ystävän perheestä, vaikka tiesinkin etteivät he olleet pahimmalla järistysseudulla, vaan lännemmässä ja vuorilla. He olivat onneksi kunnossa, mutta perheen koira lähti maanjäristyksen jälkeen karkuteille eikä ole palannut. Muut Japanissa oleskelleet tuttavat ja tutuntutut ovat tietääkseni säilyneet hengissä.
Japanista Suomeen palanneet matkailijat tuntuvat kohtalaisen rauhallisilta, ja moni mainitsi paikallisten säilyttäneen hermonsa kuolemanvakavassa tilanteessa. Tosiaan, mikäli nyt kokonaista kansakuntaa voi koskaan typistää yhdeksi joukoksi, japanilaisten on hankala kuvitella menevän hysteerisiksi pähkinöiksi pahassakaan paikassa. Tuossa paljon omaamme vanhemmassa kulttuurissa yksilön valinnanvapaus ei ole kaikenläpäisevä idea samalla tavoin kuin länsimaissa, vaan perinteiden kunnioittaminen ja johonkin itseään suurempaan kuuluminen on arvossaan. Toivon Japanille voimia jälleenrakennusurakkaan sitten, kun sen aika on.
Kuvat Japanin kiertomatkalta vuodenvaihteessa 2009-2010.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Upean blogistin palkinto
Kiitokset S:lle lahden taakse! Tutustuin mainion Lahden takana -blogin kirjoittajaan reilut kymmenen vuotta sitten yhteisen harrastuksen kautta, ja viime aikoina olen seuraillut S:n perheen elämää blogitse. Edessä on jännittäviä aikoja, kun S:n poppoon tie vie seuraavaksi Virosta Kaliforniaan!
Lahden takaa muistettiin meikäläisen hengentuotosta eräälläkin blogimaailman kiertävällä tunnustuksella, The Gorgeous Blogger -palkinnolla. Ehdottomasti suurin saavutukseni Amerikan elon aikana! Kuten asiaan kuuluu, vastaan tässä viiteen kysymykseen, ja sitten laitan hyvän kiertämään.
Milloin aloitit blogisi?
Olen noviisiblogisti. Aloitin kirjoittamisen muuttomme aikaan, elo-syyskuun vaihteessa 2010.
Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Blogin ensisijainen funktio on kertoa minun ja siipan kuulumisia perheelle ja ystäville Suomessa. Yhtenä taka-ajatuksena on myös ollut säilyttää yhteys omaan kieleen ja kirjalliseen ilmaisuun.
Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Oman napanöyhdän tuoksu, muuten ei niin mikään!
Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Motiivi on alusta alkaen ollut pitää yhteyttä muualla oleviin ystäviin ja sukulaisiin. En ole huudellut blogistani kylillä ihan hirveästi (minkä voinee päätellä myös kommenttien lukumäärästä), mutta minulle riittää tieto, että tietyt tärkeät ihmiset seuraavat, mitä täällä puuhaan.
Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Blogin kirjoittamiseen ei minulla liity kovin suurta kunnianhimoa, saan suorittamisesta tarpeekseni töissä. Jokainen lukija osaa varmasti päätellä, etten paneudu kovin tarmokkaasti esim. kuvaamiseen ja esteettisiä elämyksiä etsiskelevä saa jatkaa etsintojään blogini ulkopuolella. Jossain määrin haluaisin käsitellä blogissa enemmän niinsanottuja isoja asioita, eikä vain arjen kommelluksia, mutta ehkä kypsyn tähän myöhemmin.
Amerikan ihmeitä jakaa The Gorgeous Blogger -palkintoa eteenpäin seuraaville blogeille:
Sydän paikaltaan. Tässä blogissa Anja Alasilta kirjoittaa kokemuksistaan kehitysvammaisen omaisena. Blogi on kasvanut kehitysvammaisten oikeuksien keskusteluareenaksi, ja nyt eduskuntavaalien alla sielä tehdään myös vaalityötä.
Värivitamiini. Anjan sisko Leena esittelee täällä taidettaan.
Chocolate and capri blue. Ystäväni Annan kaunis blogi. Nautin esteetikkojen blogeista, vaikken itse kykenekään moiseen.
Viistolla pinnalla. Olen seurannut tätä blogia jo pitkään, ja toivon, ettei Kauran kirjoitustauko jää pysyväksi.
Bad Science. Kaiken huuhaan keskellä lohduttaa tietää, että joku yrittää pitää yllä järjen valoa myös täällä blogimaailmassa - tästä esimerkkinä The Guardianin kolumnistin Ben Goldacren Bad Science.
Lahden takaa muistettiin meikäläisen hengentuotosta eräälläkin blogimaailman kiertävällä tunnustuksella, The Gorgeous Blogger -palkinnolla. Ehdottomasti suurin saavutukseni Amerikan elon aikana! Kuten asiaan kuuluu, vastaan tässä viiteen kysymykseen, ja sitten laitan hyvän kiertämään.
Milloin aloitit blogisi?
Olen noviisiblogisti. Aloitin kirjoittamisen muuttomme aikaan, elo-syyskuun vaihteessa 2010.
Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Blogin ensisijainen funktio on kertoa minun ja siipan kuulumisia perheelle ja ystäville Suomessa. Yhtenä taka-ajatuksena on myös ollut säilyttää yhteys omaan kieleen ja kirjalliseen ilmaisuun.
Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Oman napanöyhdän tuoksu, muuten ei niin mikään!
Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Motiivi on alusta alkaen ollut pitää yhteyttä muualla oleviin ystäviin ja sukulaisiin. En ole huudellut blogistani kylillä ihan hirveästi (minkä voinee päätellä myös kommenttien lukumäärästä), mutta minulle riittää tieto, että tietyt tärkeät ihmiset seuraavat, mitä täällä puuhaan.
Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Blogin kirjoittamiseen ei minulla liity kovin suurta kunnianhimoa, saan suorittamisesta tarpeekseni töissä. Jokainen lukija osaa varmasti päätellä, etten paneudu kovin tarmokkaasti esim. kuvaamiseen ja esteettisiä elämyksiä etsiskelevä saa jatkaa etsintojään blogini ulkopuolella. Jossain määrin haluaisin käsitellä blogissa enemmän niinsanottuja isoja asioita, eikä vain arjen kommelluksia, mutta ehkä kypsyn tähän myöhemmin.
Amerikan ihmeitä jakaa The Gorgeous Blogger -palkintoa eteenpäin seuraaville blogeille:
Sydän paikaltaan. Tässä blogissa Anja Alasilta kirjoittaa kokemuksistaan kehitysvammaisen omaisena. Blogi on kasvanut kehitysvammaisten oikeuksien keskusteluareenaksi, ja nyt eduskuntavaalien alla sielä tehdään myös vaalityötä.
Värivitamiini. Anjan sisko Leena esittelee täällä taidettaan.
Chocolate and capri blue. Ystäväni Annan kaunis blogi. Nautin esteetikkojen blogeista, vaikken itse kykenekään moiseen.
Viistolla pinnalla. Olen seurannut tätä blogia jo pitkään, ja toivon, ettei Kauran kirjoitustauko jää pysyväksi.
Bad Science. Kaiken huuhaan keskellä lohduttaa tietää, että joku yrittää pitää yllä järjen valoa myös täällä blogimaailmassa - tästä esimerkkinä The Guardianin kolumnistin Ben Goldacren Bad Science.
torstai 10. maaliskuuta 2011
Sairasvuoteella
Tervehdys kotisohvalta. Residenssiimme on rantautunut jälleen yksi flunssapöpö, jo kolmas puolen vuoden sisään. Kotimaassa en tapaa sairastaa näin paljon, joten veikkaan että käynnissä on edelleen sopeutuminen tähän uusien ja erilaisten pöpöjen maailmaan. Siippa sairastui jo viikko sitten, minä sunnuntai-iltapäivänä hölkkälenkin jälkeen. Jaksoin maanantaina tehdä töitä muutaman tunnin, tiistain puhalsin suosiolla kotona. Keskiviikkona tein kevyen päivän ja kuvittelin pahimman olevan takana, kunnes yöllä heräsin kuumeiseen viluhorkkaan ja 100% tukkeutuneisiin rööreihin. Arvoin töihinlähdön kanssa aamuyön tunnit - lämpö nousi jossain vaiheessa 38 asteen tuntumaan, mutta toisaalta aamun ohjelmassa väikkyi tärkeä kokous...
Raahustin töihin puoli yhdeksäksi, ja tunnin päästä pomo tuli labraan käsiään levitellen. Yhteistyökumppanin kanssa oli ilmeisesti tullut aikataulusekaannus, ja palaveri siirtyi huomiseen. Kotimatkalla ulkoilma vihloi ikävästi keuhkoputkia.
Flunssaa sapettaa jäädä kotiin potemaan, kun kyseessä on kuitenkin vain vilustuminen. Mutta kyllä vain nytkin rankaistiin, kun piti leikkiä työn sankaria! Tämä päivä on nenäliinojen, särkylääkkeiden, Koe-eläinpuiston ja Satuhäiden.
Raahustin töihin puoli yhdeksäksi, ja tunnin päästä pomo tuli labraan käsiään levitellen. Yhteistyökumppanin kanssa oli ilmeisesti tullut aikataulusekaannus, ja palaveri siirtyi huomiseen. Kotimatkalla ulkoilma vihloi ikävästi keuhkoputkia.
Flunssaa sapettaa jäädä kotiin potemaan, kun kyseessä on kuitenkin vain vilustuminen. Mutta kyllä vain nytkin rankaistiin, kun piti leikkiä työn sankaria! Tämä päivä on nenäliinojen, särkylääkkeiden, Koe-eläinpuiston ja Satuhäiden.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Kevään enteitä
Kun teimme lähtöä Suomesta viime elokuun lopulla, tuntui syksyinen värimaailma ja muuttolintuteema sopivalta blogiini. Nyt, kun olemme jo maaliskuussa ja lämpötilakin kiri tänään neljääntoista plusasteeseen, tuntui soveliaalta siirtää blogi uuteen, vehreämpään ilmeeseen. Kesän odotus on virallisesti alkanut.
 |
| Ensimmäiset tulppaanit |
 |
| Ensimmäiset partiolaiskeksit |
 |
| Ensimmäiset hortensiat |
Elävissä kuvissa
Kävimme eilen siipan kanssa katsastamassa Kuninkaan puheen, tuon Oscar-rohmun, naapurustomme elokuvateatterissa. Kyseessä ei olekaan ihan mikä tahansa tusinateatteri, vaan ihan oikea vanhan ajan art deco -paikka, jossa esitetään joidenkin valtavirtaleffojen lisäksi paljon vaihtoehtoista tuotantoa, kuten dokumentteja, baletteja ja oopperaa, lyhytelokuvia, vanhoja klassikoita ynnä muuta. Aivan mahtava paikka!
Tuon mahtavuuden hahmottaminen vei minulta tovin, sillä tämä oli vasta toinen kerta kun ehdimme täällä ollessamme leffaan. Ensimmäinen näkemämme raina oli You will meet a tall dark stranger, joka näytettiin pikkuruisessa sivusalissa. Kuninkaan änkyttävää puhetta saimme kuitenkin seurata pääsalissa, joka on kerrassaan riemastuttava kultakoristeineen ja punaisine samettiverhoineen. Veikkaisin, että istumapaikkoja oli noin viisisataa, ja täyttöaste oli eilenkin melko korkea. Spontaaneista aplodeista ja hihkunnasta päätellen yleisö piti näkemästään, joskin edessämme istuneet teinit katosivat ensimmäisen puolituntisen jälkeen eivätkä enää palanneet.
Mitä tulee paikallisten käytökseen elokuvissa, teatterissa ja muissa kulttuuritapahtumissa, mielipiteeni vaihtelee päivästä toiseen. Tapana on, että kaikkiin mahdollisiin tapahtumiin (poikkeuksena lähinnä klassisen musiikin konsertit) tuodaan ne omat kahvimukit, limupullot ja elokuvissa tietenkin paukkumaissiämpärilliset. Alkamisajankohdan kanssa ei ole niin nöpönuukaa, ja huolimatta elokuvaa edeltävästä mainosvartista jengiä virtasi pimeään saliin vielä hyvän aikaa elokuvan alkamisen jälkeen. Amerikkalainen hyväntuulinen rentous tuntuu joskus miellyttävältä, joskus ärsyttävältä, ihan oman mielentilan kireys- ja tosikkousasteen mukaan.
Kuninkaan puhe oli katsomisen arvoinen leffa, oikeastaan hyvin sellainen kuin olin etukäteen kuvitellutkin. Omalla tavallaan liikuttavaa oli nähdä Colin Firth ja Jennifer Ehle jälleen samassa tekeleessä ensimmäistä (?) kertaa vanhan suosikkini, BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan jälkeen. Ehlestä ei sitten koskaan tullut samanlaista supersuosikkia kuin Firthistä, joka on kieltämättä minullekin edelleen se ainoa oikea Mr. Darcy.
Tuon mahtavuuden hahmottaminen vei minulta tovin, sillä tämä oli vasta toinen kerta kun ehdimme täällä ollessamme leffaan. Ensimmäinen näkemämme raina oli You will meet a tall dark stranger, joka näytettiin pikkuruisessa sivusalissa. Kuninkaan änkyttävää puhetta saimme kuitenkin seurata pääsalissa, joka on kerrassaan riemastuttava kultakoristeineen ja punaisine samettiverhoineen. Veikkaisin, että istumapaikkoja oli noin viisisataa, ja täyttöaste oli eilenkin melko korkea. Spontaaneista aplodeista ja hihkunnasta päätellen yleisö piti näkemästään, joskin edessämme istuneet teinit katosivat ensimmäisen puolituntisen jälkeen eivätkä enää palanneet.
Mitä tulee paikallisten käytökseen elokuvissa, teatterissa ja muissa kulttuuritapahtumissa, mielipiteeni vaihtelee päivästä toiseen. Tapana on, että kaikkiin mahdollisiin tapahtumiin (poikkeuksena lähinnä klassisen musiikin konsertit) tuodaan ne omat kahvimukit, limupullot ja elokuvissa tietenkin paukkumaissiämpärilliset. Alkamisajankohdan kanssa ei ole niin nöpönuukaa, ja huolimatta elokuvaa edeltävästä mainosvartista jengiä virtasi pimeään saliin vielä hyvän aikaa elokuvan alkamisen jälkeen. Amerikkalainen hyväntuulinen rentous tuntuu joskus miellyttävältä, joskus ärsyttävältä, ihan oman mielentilan kireys- ja tosikkousasteen mukaan.
Kuninkaan puhe oli katsomisen arvoinen leffa, oikeastaan hyvin sellainen kuin olin etukäteen kuvitellutkin. Omalla tavallaan liikuttavaa oli nähdä Colin Firth ja Jennifer Ehle jälleen samassa tekeleessä ensimmäistä (?) kertaa vanhan suosikkini, BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjan jälkeen. Ehlestä ei sitten koskaan tullut samanlaista supersuosikkia kuin Firthistä, joka on kieltämättä minullekin edelleen se ainoa oikea Mr. Darcy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)