Naapurilabrassamme työskentelee vain ja ainoastaan aasialaistaustaisia miehiä. Vain muutama nainen on tehnyt ryhmässä parin kuukauden keikan, joka on käsittänyt lähinnä tiskausta. He työskentelevät aasialaistaustaisen pomonsa johdolla pitkiä päiviä, iltoja ja viikonloppuja. Monille tämä metodi tuottaa nopeasti kohtuuhyviä julkaisuja. Joillain on kuitenkin enemmän hankaluuksia kuin toisilla, ja parin kuukauden kuluttua voi kotimaa kutsua, ellei työjälki miellytä herra isoherraa.
Eräs intialainen tutkija on työskennellyt kyseisessä ryhmässä reilut kolme vuotta. Hän on saanut paljon tukea projektiinsa, ja sen tuloksista koostettu käsikirjoitus hyväksyttiin vastikään julkaistavaksi varsin kunniallisessa, joskaan ei timanttisessa julkaisusarjassa.
Viime viikolla kuulin, että kyseinen tyyppi on haikaillut akateemista uraa Harvardissa. Sydän särkyy, sillä kelle tahansa ulkopuoliselle on ilmiselvää, ettei tämä suunnitelma tule koskaan toteutumaan. Kuulin myös, että intialainen on vanhempi kuin kuvittelin, lähes viisikymppinen. Viisikymppisenä on huono aloitella varsinaista uraa juuri missään, saati sitten Yhdysvalloissa. Hänellä on puoliso ja varhaisteini-ikäinen lapsi, jonka hän varmaankin haluaa korkeakouluttaa, mutta en kyllä tiedä, millä rahalla.
Intialainen on koko ajan suunnitellut jäävänsä Yhdysvaltoihin. Täällähän ne työpaikat ja mahdollisuudet ovat. Taannoin hän tiedusteli amerikankiinalaiselta työkaveriltaan, paljonko hänen vanhempansa ovat säästäneet eläkepäiviensä varalle. Suunnilleen kolme neljännesmiljoonaa, sanoi työkaveri, minkä lisäksi hänen äitinsä saa jonkinlaista eläkettä. Tämä oli epämieluinen yllätys intialaiselle, joka luullakseni ansaitsee bruttona noin 40 000 taalaa vuodessa.
Toivottavasti suunnitelma B alkaa pian itää intialaisen mielessä. Mitäköhän hänen amerikkalainen unelmansa lopulta pitää sisällään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti