Kesään

Viime viikonloppu siirsi meidät uuteen vuodenaikaan. Maanantaina vietin Memorial daytä eli jonkinlaista kaatuneiden muistopäivän vastinetta pomon luona grillaten, ja eilen juhlistimme ystävän syntymäpäivää shabu-shabu-ravintolassa. Juuri nyt kotinurkilla pauhaa mahtava ukonilma, pyykit odottavat kuivausta pyykkituvasssa, mutta en ilkeä mennä ulos.

Mutta entäs se kisa? Sunnuntaiaamuna heräsin vähän viiden jälkeen valmistautumaan elämäni ensimmäiseen juoksukilpailuun - tai no, valmistautuminen taisi alkaa jo edellisenä iltana ravioli- ja oluttankkauksella. Seitsemän maissa kisapaikalle merenrantaan kiemurteli jo juoksijamuurahaisten virta, ja osallistujia oli yhteensä melkein yhdeksän tuhatta. Kahdeksalta starttasivat urhoolliset puolimaratoonarit, ja varttia myöhemmin oma viiden mailin porukkani. Vartin sisään kuultiin kahteen kertaan Yhdysvaltain kansallislaulu, sillä tokihan molemmille lähdöille piti esittää omansa. Vieressäni lähtöä odotteli intialaistyttö, joka luuli ilmoittautuneensa viiden kilometrin eikä viiden mailin matkalle.

Hilpeissä tunnelmissa lähdin jolkottelemaan, kun sumutorvi lähetti meidät matkaan. Alussa juoksu tuntui lähestulkoon loistavalta, enkä edes huomannut ensimmäistä mailia markkeeraavaa merkkiä. Kahden mailin tolppakin tuli melkein huomaamatta. Taisin kuitenkin sortua aloittelijan virheeseen ja aloittaa liian nopeasti, sillä kahden mailin jälkeen pallean tienoilla alkoi ikävästi krampata. Kolmannen mailin jouduin hiippailemaan etanavauhtia, ja kaikki alkumatkasta ohittamani ihmiset pyyhälsivät ohi. Puolimatkaan saavuin samaa tahtia kuusikymppisen, päkiöillään sipsuttavan miehen kanssa.

Neljännellä maililla pistos alkoi hieman helpottaa, ja pääsin hieman kiristämään tahtia. Kun päästiin viimeiselle mailille, alkujuoksun helppous hämäsi, ja lähdin "viimeiseen puristukseen" ainakin neljä kertaa loppusuoran aikana, koska se vaan jatkui ja jatkui... Reitin varrella oli kuitenkin aika paljon ihmisiä kannustamassa liikuttavin kyltein ("Go runners, you look awesome" - aivan varmasti) ja kun siippakin oli loppusuoralla tsemppaamassa, niin ei ollut luovuttaminen. Juoksin matkan alusta loppuun, ja maaliviivan ylityksen jälkeen oli noin kymmenen sekuntia hieman huono olo, ja sen jälkeen jo lähestulkoon normaali fiilis. Voimia verotti hellesää ja 90 prosentin suhteellinen kosteus. Viiden mailin juoksijoista ei kukaan kuukahtanut maaliviivalle, mutta kuulin myöhemmin, että puolimaratoonareita kyllä lakosi sekä maaliin että reitin varrelle.

Heti maaliintulon jälkeen meille ojenneltiin vesimukeja ja saimme paikallisilta partiolaisilta ihan oikeat mitalit kaulaan. Tarjolla oli myös bageleita, perunalastuja, kaakaota ynnä muuta terveysruokaa.

Meikäläisen eka mitali :D

Melkein heti juoksun jälkeen tuli sellainen fiilinki, että mieluusti kävisin uudestaankin kisailemassa näitä inhimillisiä viiden-kymmenen kilometrin matkoja. Miten tässä nyt näin kävi?