Helmikuussa ilmoitin osallistuvani tänä keväänä elämäni ihka ensimmäiseen juoksutapahtumaan. Nyt on tullut aika päästää piinasta ne lukijat, jotka ovat kieli pitkällä odotelleet raporttia projektin etenemisestä.
En ole koskaan aiemmin lenkkeillyt enkä muutenkaan ole pohjimmiltani yhtään urheilullinen. Siksi ehkä suurimpana yllätyksenä itselleni on tullut se, että olen ihan oikeasti jaksanut käydä lenkillä enemmän tai vähemmän säännöllisesti koko kevään. Supertavoitteelliseksi hifistelijäksi minusta ei ole, joten en noudattanut mitään harjoitusohjelmia tai kyttäillyt lukemaa sykemittarista. Aloitin kävelemällä suurimman osan puolen tunnin lenkistä, ja hiljalleen otin aina vähän enemmän juoksuaskelia. Viime viikolla juoksin ensimmäisen kerran koko kisamatkan, 8 kilometriä, ja olen edelleen yhtenä kappaleena. Kahden lenkin viikkovauhtia on menty - hurskas tavoitteeni oli kylläkin juosta loppukeväästä kolme kertaa viikossa, mutta muutamaa viikkoa lukuunottamatta en ole tähän tavoitteeseen yltänyt. Ounastelin myös erilaisia jalkavaivoja, mutta ilmeisesti hitaan ja ei-niin-kovin-ahkeran kiiruhtamisen taktiikka säästi minut niiltä käytännössä kokonaan. Ainoa kevään aikana hankittu riesa on jännitysniskan paheneminen nyt, kun olen käynyt vain juoksemassa enkä lainkaan jumpassa. Tapahtuman jälkeen tämä epäsuhta on pakko korjata, muuten joudun liian nuorena sairaseläkkeelle.
Juoksu on Bostonissa todella suosittu harrastus, ja sen kyllä ymmärtää, kun ajattelee ilmastoa - aloitin lenkkeilun helmikuussa, ja syksylläkin vielä joulukuun alussa olisi pystynyt juoksemaan. Toisaalta juoksun suosio puhuu omaa kieltään Bostonista tieteenteon pääkallonpaikkana - myös minulle yksi juoksun parhaista puolista on vapaus pinkaista (tai madella) liikkeelle omalta kotiovelta juuri silloin kun haluan.
Ensi sunnuntaina anivarhain veri punnitaan. Toivon viileähköä säätä, ja mieluusti kiitos ei ukkosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti